Tämän blogin uusimmat kirjoitukset http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/blogi/blog Wed, 22 Apr 2015 18:32:51 +0300 fi Ummehtunut vasemmistohegemonia ja omahyväinen kulttuuriväki http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/193854-ummehtunut-vasemmistohegemonia-ja-omahyvainen-kulttuurivaki <p>Suomen vasemmistolainen kulttuuriväki sai <a href="http://www.hs.fi/kulttuuri/a1429500126772">itkupotkuraivarin</a>, kun perussuomalaiset rynnistivät eduskuntavaaleissa jo toiseen peräkkäiseen suurvoittoonsa. Moni kulttuurivaikuttaja astuikin heti vaalien jälkeen julkisuuteen nielemään karvasta tappiotaan ja nyyhkyttämään kansallismielisten perussuomalaisten ja konservatiivisten maaseudun keskustalaisten voittoa arvoliberaaleista ja punavihreistä puolueista.</p><p>Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vasemmistolainen kulttuuriväki sai mitä ansaitsikin. Kyseinen muita ylenkatsova porukka on jo puolen vuosisadan ajan kilvan halveksinut ja polkenut kansallisia perinteitä ja kansallisidentiteettiä kansan enemmistön mielipiteistä piittaamatta. Kansa ei tällaista toimintaa vaalituloksen perusteella selvästikään enää hyväksy.</p><p>Vaalitulos kertoo karua kieltä Suomen kansan jakaantumisesta kahteen eri leiriin: perinteisiin arvoihin enemmän tai vähemmän nojaavaan enemmistöön sekä perinteitä murentavaan, vasemmistohegemoniaa kannattavaan vähemmistöön. Moni varmasti pohtii parasta aikaa sitä, miten olemme ajautuneet yhteiskunnassamme tällaiseen tilanteeseen. Yritän osaltani tässä kirjoituksessa avata kansamme jakautuneisuuteen johtaneita eri tekijöitä.</p><p><br /><strong>Siirtyminen vasemmistohegemoniaan</strong></p><p>Nykyisen yhteiskunnallisen jakautumisen voidaan katsoa saaneen alkunsa 1960-luvulla nousseesta sukupolvikapinasta ja nuorison keskuudessa virinneestä radikaalista idealismista. Toisen maailmansodan jälkeen läntisessä maailmassa erityisesti nuoremman väen keskuudessa alkoi kyteä suunnaton viha länsimaista yhteiskuntaa ja perinteistä kulttuuria kohtaan. Tähän vaikuttivat vahvasti länsimaalaisten potema kollektiivinen syyllisyydentunto kolonialismin aikakaudesta sekä natsi-Saksan aiheuttamat traumat toisessa maailmansodassa. Euroopan maaperä oli otollinen vihan kylvämiselle kansallismielisyyttä, kansallisuusaatetta ja yhtenäisen kansan ajatusta vastaan. Sen varjolla poliittinen vasemmisto pyrki edistämään toisenlaista yhteiskunnallista agendaa. Erityisesti radikaalivasemmisto kykeni onnistuneesti hyödyntää ihmisten hämmennystä, pettymystä ja uuden kaipuuta oman agendansa edistämiseksi. Se tähtäsi länsimaisen yhtenäiskulttuurin ja kulttuuriperinnön tuhoamiseen kulttuurisen itseinhon edistämisen keinoin sekä vasemmistolaisen yhteiskuntajärjestelmän luomiseen vanhan tilalle.</p><p>Kyseinen &rdquo;internationaaliksikin&rdquo; kutsuttu tuholaisjoukko on todistettavasti historian aikana pyrkinyt harjoittamaan erilaista soluttautumistoimintaa lännessä. Esimerkiksi Neuvostoliiton salaisen poliisin, KGB:n, tavoitteena oli aikoinaan marxismin levittäminen kaikkialla länsimaailmassa. Tähän kuului kaikkiin olennaisiin yhteiskunnallisiin elimiin soluttautuminen ja lopulta niiden valtaaminen. Yhdysvallat pyrki torjumaan lännen mädätystä kaikkein voimakkaimmin, mutta tästä huolimatta erilaiset radikaalit vasemmistoryhmät onnistuivat valtaamaan yliopistot ja median erityisesti Vietnamin sodan myötä. Euroopassa tilanne oli valitettavasti vieläkin huonompi. Suomessa soluttautumista harjoittivat muun poliittisen vasemmiston ohella ennen kaikkea niin kutsutut stalinistit ja taistolaiset, jotka valtasivat ensin yliopistot ja myöhemmin teatterit, koulut, tiedotusvälineet ja oikeuslaitoksen.</p><p>Merkittävä osa sukupolvikapinaa sekä stalinistien ja taistolaisten toimintaa oli Neuvostoliiton vaikutusvallan lisääminen Suomessa, jota kestikin 1960-luvulta aina 1980-luvun loppuun asti. Kyseistä perinteisen länsimaisen yhteiskunnan tuhoon tähtäävää mädätystä oli tuohon aikaan erityisen vaikea torjua pääasiassa YYA-sopimuksen ja sen aiheuttaman sotilaallisen uhan vuoksi.</p><p>Neuvostoliiton viimein romahdettua 1990-luvun alussa ja sosialistiblokin murruttua vasemmistoväki koki suurta henkistä tuskaa. Samalla he myös ymmärsivät sen, että länsimainen työväki kannatti laajasti perinteistä kulttuuria ja aatemaailmaa sekä vakaata yhteiskuntaa, jotka tekivät kommunismin leviämisen mahdottomaksi. Menneisyyden virheistä viisastuneina vasemmistolaiset alkoivat pyrkiä muutosta kohti keskittymällä entistä enemmän länsimaisen kulttuurin mädättämiseen ja kulttuurihegemonian haltuunottoon. He onnistuivatkin melko pian ottamaan haltuunsa kaikki merkittävät yhteiskunnan viralliseen mielipideilmapiiriin vaikuttavat instituutiot. Muutosta palvelemaan synnytettiin muun muassa niin kutsuttu punavihreys, johon kuului merkittävänä osana muun muassa eurooppalaisten traditioiden halveksunta, feminismi, pasifismi, globalismi, kiihkomielinen vähemmistöjen etujen ajaminen sekä massamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistäminen. Talousbolševismi muuttui kulttuuribolševismiksi, mutta päämäärät pysyivät samana.</p><p>Kaiken kaikkiaan edellä kuvatussa ilmiössä on kyse arvoista ja uskomuksista, jotka olivat radikaaleja vielä 1960- ja 1970-luvulla, mutta joista tuli valtavirtaa eliitin keskuudessa 1990-luvulta lähtien. Kyseiset, aiemmin radikaalit ajatukset ovat nykyisin jo niin valtavirtaistuneet, ettei niitä enää osata yleisesti nähdä yhteiskunnassamme radikaaleina. Sen sijaan nykyisin kaikki ennen normaalina koettu traditionalistinen ja nationalistinen ajattelu nähdään radikaalina.</p><p>Mitä kaikkea vasemmistohegemoniasta on loppujen lopuksi seurannut suomalaiselle yhteiskunnalle? Kun 1960-luvun lopulla kytenyt nuorisokapina löi kansallista ajattelua kansainvälisyydellä, Karl Marxilla, Neuvostoliitolla ja Saksan Demokraattisella Tasavallalla peräänkuulutti tämän seurauksena 1970-luvun lopun nuoriso kansainvälistä itsekkyyttä, yksilökeskeistä ajattelua ja oman henkilökohtaisen nautinnon tavoittelua. Kollektivismi ja yhteisen hyvän ajatus murentuivat ja korvautuivat yksilökeskeisellä oman edun tavoittelulla.</p><p><br /><strong>Ajattele &rdquo;oikein&rdquo;!</strong></p><p>Tyypillistä vasemmistohegemonialle on se, että se pyrkii kieltämään kaikki ikävät tosiasiat sekä vaientamaan sen kannalta epämieluisan ja haitallisen yhteiskunnallisen keskustelun. Tästä on myös käytetty yleisesti nimitystä poliittinen korrektius. Tähän päivään tultaessa vasemmistohegemonian kannattajat yliopistoissa, tiedotusvälineissä, politiikassa, oikeuslaitoksissa ja muualla yhteiskunnan järjestelmässä ovat onnistuneet viemään läpi ajatuksen poliittisesta korrektiudesta lähes kaikilla kulttuurin ja yhteiskunnan aloilla. Tämän seurauksena perinteiden haastamisesta on tullut poliittisesti korrektia ja niiden kannattamisesta poliittisesti epäkorrektia. Nykyisin ei ole poliittisesti korrektia esimerkiksi kritisoida maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja globalisaatiota tai kannattaa traditioita. Jos sorrut moiseen julkiajatteluun, on edessäsi julkinen nöyryytys valtamedian myötäavustuksella ja etenemisesi yhteiskunnan portailla tullaan estämään. Kun &rdquo;oikeat&rdquo; ajatukset on kerran onnistuttu vasemmiston toimesta istuttamaan osaksi yhteiskunnan virallista mielipideilmapiiriä ja järjestelmää, ainoastaan kyseisten ajatusten kannattajilla on mahdollista edetä yhteiskunnassa eteenpäin.</p><p>Kaikista näkyvimmin poliittisen korrektiuden saralla on toiminut nykyinen valtamedia, jolle perinteitä halveksivasta monikulttuurisesta yhteiskuntaideologiasta on muodostunut pyhä opinkappale. Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan mainita julkisrahoitteisen Yleisradion laissa säädetty velvoite edistää monikulttuurisuutta. Ottaen huomioon Ylen monikulttuurisuusmission ja koko toimittajakuntaamme yleisesti leimaavan vihervasemmistolaisen ajatusmaailman voidaan perustellusti väittää, että suomalaiset ovat jatkuvasti altistettuina asenteelliselle ja epäobjektiiviselle monikulttuurisuuspropagandalle.</p><p>Tosiasiassa vasemmistohegemoniassa on kyse pelkästä näennäissuvaitsevaisuudesta ja kaksinaismoralismista. Selvimmin tämä näkyy vasemmistohegemonian kannattajien suhtautumisessa uskontoja kohtaan: kristinusko nähdään kaiken pahan alkuna ja juurena, kun taas islam pyritään kohottamaan kaiken kritiikin yläpuolelle. Samalla he esimerkiksi kritisoivat kärkkäästi evankelisluterilaisen kirkon piirissä esiintyvää naispappeuden vastustamista, mutta eivät lähde läheskään yhtä voimakkaasti tuomitsemaan islamiin kiinteästi kuuluvaa brutaalia naisten alistamista.</p><p>Vasemmistohegemonian kannattajat pyrkivät tekemään kaikista vähemmistöistä uhreja. Tämän jälkeen he ryhtyvät kiihkomielisesti puolustamaan näitä &rdquo;sorrettuja&rdquo; väestönosia ja siten pyrkivät pönkittämään omaa agendaansa ja valta-asemaansa yhteiskunnassa.<br />&nbsp;</p><p><strong>Vasemmiston ja oikeiston epäpyhä allianssi</strong></p><p>Vasemmistohegemonian kannattajat eivät ole enää tänä päivänä välttämättä talous- ja sosiaalipoliittisesti vasemmistolaisia, vaikka käsite vasemmistohegemonia antaa helposti näin ymmärtää. Heitä kuitenkin esiintyy pääasiassa enemmän poliittisen vasemmiston kuin perinteisen oikeiston piirissä. Vasemmistohegemoniaa tukevat ajatukset ovat kuitenkin alkaneet huolestuttavaa vauhtia valtavirtaistua liberaalin porvarillisen suvaitsevaisuuden sala-asussa myös Suomessa ennen vahvasti konservatiivipuolueina tunnetuissa kokoomuksessa ja keskustassa. Nykyistä poliittista vasemmistoa ja oikeistoa yhdistääkin tänä päivänä enenevissä määrin unelma yhteisestä maailmasta ilman valtioiden välisiä rajoja, jossa eri kansat ja kulttuurit sulautuvat yhdeksi homogeeniseksi maailmankulttuuriksi, missä kulttuurien väliset mahdolliset erot ovat lähinnä kosmeettisia.</p><p>Koska vasemmisto ja oikeisto elävät tänä päivänä liitossa keskenään, on tästä syystä kansallismielisyys ainoa varteenotettava vastavoima nykyiselle rahanvallan ja monikulttuurisuuden nimiin vannovalle globalistiselle järjestelmälle. Jos haluamme aidosti palauttaa vallan takaisin kansalliselle tasolle, pois ylikansallisten päätöksentekoelinten, monikansallisten suuryhtiöiden ja niitä tukevien poliitikkojen käsistä, on saatava aikaan kansallismielinen vallankumous.</p><p><br />Olli Immonen<br />kansanedustaja (ps.)<br />Oulu</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Suomen vasemmistolainen kulttuuriväki sai itkupotkuraivarin, kun perussuomalaiset rynnistivät eduskuntavaaleissa jo toiseen peräkkäiseen suurvoittoonsa. Moni kulttuurivaikuttaja astuikin heti vaalien jälkeen julkisuuteen nielemään karvasta tappiotaan ja nyyhkyttämään kansallismielisten perussuomalaisten ja konservatiivisten maaseudun keskustalaisten voittoa arvoliberaaleista ja punavihreistä puolueista.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vasemmistolainen kulttuuriväki sai mitä ansaitsikin. Kyseinen muita ylenkatsova porukka on jo puolen vuosisadan ajan kilvan halveksinut ja polkenut kansallisia perinteitä ja kansallisidentiteettiä kansan enemmistön mielipiteistä piittaamatta. Kansa ei tällaista toimintaa vaalituloksen perusteella selvästikään enää hyväksy.

Vaalitulos kertoo karua kieltä Suomen kansan jakaantumisesta kahteen eri leiriin: perinteisiin arvoihin enemmän tai vähemmän nojaavaan enemmistöön sekä perinteitä murentavaan, vasemmistohegemoniaa kannattavaan vähemmistöön. Moni varmasti pohtii parasta aikaa sitä, miten olemme ajautuneet yhteiskunnassamme tällaiseen tilanteeseen. Yritän osaltani tässä kirjoituksessa avata kansamme jakautuneisuuteen johtaneita eri tekijöitä.


Siirtyminen vasemmistohegemoniaan

Nykyisen yhteiskunnallisen jakautumisen voidaan katsoa saaneen alkunsa 1960-luvulla nousseesta sukupolvikapinasta ja nuorison keskuudessa virinneestä radikaalista idealismista. Toisen maailmansodan jälkeen läntisessä maailmassa erityisesti nuoremman väen keskuudessa alkoi kyteä suunnaton viha länsimaista yhteiskuntaa ja perinteistä kulttuuria kohtaan. Tähän vaikuttivat vahvasti länsimaalaisten potema kollektiivinen syyllisyydentunto kolonialismin aikakaudesta sekä natsi-Saksan aiheuttamat traumat toisessa maailmansodassa. Euroopan maaperä oli otollinen vihan kylvämiselle kansallismielisyyttä, kansallisuusaatetta ja yhtenäisen kansan ajatusta vastaan. Sen varjolla poliittinen vasemmisto pyrki edistämään toisenlaista yhteiskunnallista agendaa. Erityisesti radikaalivasemmisto kykeni onnistuneesti hyödyntää ihmisten hämmennystä, pettymystä ja uuden kaipuuta oman agendansa edistämiseksi. Se tähtäsi länsimaisen yhtenäiskulttuurin ja kulttuuriperinnön tuhoamiseen kulttuurisen itseinhon edistämisen keinoin sekä vasemmistolaisen yhteiskuntajärjestelmän luomiseen vanhan tilalle.

Kyseinen ”internationaaliksikin” kutsuttu tuholaisjoukko on todistettavasti historian aikana pyrkinyt harjoittamaan erilaista soluttautumistoimintaa lännessä. Esimerkiksi Neuvostoliiton salaisen poliisin, KGB:n, tavoitteena oli aikoinaan marxismin levittäminen kaikkialla länsimaailmassa. Tähän kuului kaikkiin olennaisiin yhteiskunnallisiin elimiin soluttautuminen ja lopulta niiden valtaaminen. Yhdysvallat pyrki torjumaan lännen mädätystä kaikkein voimakkaimmin, mutta tästä huolimatta erilaiset radikaalit vasemmistoryhmät onnistuivat valtaamaan yliopistot ja median erityisesti Vietnamin sodan myötä. Euroopassa tilanne oli valitettavasti vieläkin huonompi. Suomessa soluttautumista harjoittivat muun poliittisen vasemmiston ohella ennen kaikkea niin kutsutut stalinistit ja taistolaiset, jotka valtasivat ensin yliopistot ja myöhemmin teatterit, koulut, tiedotusvälineet ja oikeuslaitoksen.

Merkittävä osa sukupolvikapinaa sekä stalinistien ja taistolaisten toimintaa oli Neuvostoliiton vaikutusvallan lisääminen Suomessa, jota kestikin 1960-luvulta aina 1980-luvun loppuun asti. Kyseistä perinteisen länsimaisen yhteiskunnan tuhoon tähtäävää mädätystä oli tuohon aikaan erityisen vaikea torjua pääasiassa YYA-sopimuksen ja sen aiheuttaman sotilaallisen uhan vuoksi.

Neuvostoliiton viimein romahdettua 1990-luvun alussa ja sosialistiblokin murruttua vasemmistoväki koki suurta henkistä tuskaa. Samalla he myös ymmärsivät sen, että länsimainen työväki kannatti laajasti perinteistä kulttuuria ja aatemaailmaa sekä vakaata yhteiskuntaa, jotka tekivät kommunismin leviämisen mahdottomaksi. Menneisyyden virheistä viisastuneina vasemmistolaiset alkoivat pyrkiä muutosta kohti keskittymällä entistä enemmän länsimaisen kulttuurin mädättämiseen ja kulttuurihegemonian haltuunottoon. He onnistuivatkin melko pian ottamaan haltuunsa kaikki merkittävät yhteiskunnan viralliseen mielipideilmapiiriin vaikuttavat instituutiot. Muutosta palvelemaan synnytettiin muun muassa niin kutsuttu punavihreys, johon kuului merkittävänä osana muun muassa eurooppalaisten traditioiden halveksunta, feminismi, pasifismi, globalismi, kiihkomielinen vähemmistöjen etujen ajaminen sekä massamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistäminen. Talousbolševismi muuttui kulttuuribolševismiksi, mutta päämäärät pysyivät samana.

Kaiken kaikkiaan edellä kuvatussa ilmiössä on kyse arvoista ja uskomuksista, jotka olivat radikaaleja vielä 1960- ja 1970-luvulla, mutta joista tuli valtavirtaa eliitin keskuudessa 1990-luvulta lähtien. Kyseiset, aiemmin radikaalit ajatukset ovat nykyisin jo niin valtavirtaistuneet, ettei niitä enää osata yleisesti nähdä yhteiskunnassamme radikaaleina. Sen sijaan nykyisin kaikki ennen normaalina koettu traditionalistinen ja nationalistinen ajattelu nähdään radikaalina.

Mitä kaikkea vasemmistohegemoniasta on loppujen lopuksi seurannut suomalaiselle yhteiskunnalle? Kun 1960-luvun lopulla kytenyt nuorisokapina löi kansallista ajattelua kansainvälisyydellä, Karl Marxilla, Neuvostoliitolla ja Saksan Demokraattisella Tasavallalla peräänkuulutti tämän seurauksena 1970-luvun lopun nuoriso kansainvälistä itsekkyyttä, yksilökeskeistä ajattelua ja oman henkilökohtaisen nautinnon tavoittelua. Kollektivismi ja yhteisen hyvän ajatus murentuivat ja korvautuivat yksilökeskeisellä oman edun tavoittelulla.


Ajattele ”oikein”!

Tyypillistä vasemmistohegemonialle on se, että se pyrkii kieltämään kaikki ikävät tosiasiat sekä vaientamaan sen kannalta epämieluisan ja haitallisen yhteiskunnallisen keskustelun. Tästä on myös käytetty yleisesti nimitystä poliittinen korrektius. Tähän päivään tultaessa vasemmistohegemonian kannattajat yliopistoissa, tiedotusvälineissä, politiikassa, oikeuslaitoksissa ja muualla yhteiskunnan järjestelmässä ovat onnistuneet viemään läpi ajatuksen poliittisesta korrektiudesta lähes kaikilla kulttuurin ja yhteiskunnan aloilla. Tämän seurauksena perinteiden haastamisesta on tullut poliittisesti korrektia ja niiden kannattamisesta poliittisesti epäkorrektia. Nykyisin ei ole poliittisesti korrektia esimerkiksi kritisoida maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja globalisaatiota tai kannattaa traditioita. Jos sorrut moiseen julkiajatteluun, on edessäsi julkinen nöyryytys valtamedian myötäavustuksella ja etenemisesi yhteiskunnan portailla tullaan estämään. Kun ”oikeat” ajatukset on kerran onnistuttu vasemmiston toimesta istuttamaan osaksi yhteiskunnan virallista mielipideilmapiiriä ja järjestelmää, ainoastaan kyseisten ajatusten kannattajilla on mahdollista edetä yhteiskunnassa eteenpäin.

Kaikista näkyvimmin poliittisen korrektiuden saralla on toiminut nykyinen valtamedia, jolle perinteitä halveksivasta monikulttuurisesta yhteiskuntaideologiasta on muodostunut pyhä opinkappale. Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan mainita julkisrahoitteisen Yleisradion laissa säädetty velvoite edistää monikulttuurisuutta. Ottaen huomioon Ylen monikulttuurisuusmission ja koko toimittajakuntaamme yleisesti leimaavan vihervasemmistolaisen ajatusmaailman voidaan perustellusti väittää, että suomalaiset ovat jatkuvasti altistettuina asenteelliselle ja epäobjektiiviselle monikulttuurisuuspropagandalle.

Tosiasiassa vasemmistohegemoniassa on kyse pelkästä näennäissuvaitsevaisuudesta ja kaksinaismoralismista. Selvimmin tämä näkyy vasemmistohegemonian kannattajien suhtautumisessa uskontoja kohtaan: kristinusko nähdään kaiken pahan alkuna ja juurena, kun taas islam pyritään kohottamaan kaiken kritiikin yläpuolelle. Samalla he esimerkiksi kritisoivat kärkkäästi evankelisluterilaisen kirkon piirissä esiintyvää naispappeuden vastustamista, mutta eivät lähde läheskään yhtä voimakkaasti tuomitsemaan islamiin kiinteästi kuuluvaa brutaalia naisten alistamista.

Vasemmistohegemonian kannattajat pyrkivät tekemään kaikista vähemmistöistä uhreja. Tämän jälkeen he ryhtyvät kiihkomielisesti puolustamaan näitä ”sorrettuja” väestönosia ja siten pyrkivät pönkittämään omaa agendaansa ja valta-asemaansa yhteiskunnassa.
 

Vasemmiston ja oikeiston epäpyhä allianssi

Vasemmistohegemonian kannattajat eivät ole enää tänä päivänä välttämättä talous- ja sosiaalipoliittisesti vasemmistolaisia, vaikka käsite vasemmistohegemonia antaa helposti näin ymmärtää. Heitä kuitenkin esiintyy pääasiassa enemmän poliittisen vasemmiston kuin perinteisen oikeiston piirissä. Vasemmistohegemoniaa tukevat ajatukset ovat kuitenkin alkaneet huolestuttavaa vauhtia valtavirtaistua liberaalin porvarillisen suvaitsevaisuuden sala-asussa myös Suomessa ennen vahvasti konservatiivipuolueina tunnetuissa kokoomuksessa ja keskustassa. Nykyistä poliittista vasemmistoa ja oikeistoa yhdistääkin tänä päivänä enenevissä määrin unelma yhteisestä maailmasta ilman valtioiden välisiä rajoja, jossa eri kansat ja kulttuurit sulautuvat yhdeksi homogeeniseksi maailmankulttuuriksi, missä kulttuurien väliset mahdolliset erot ovat lähinnä kosmeettisia.

Koska vasemmisto ja oikeisto elävät tänä päivänä liitossa keskenään, on tästä syystä kansallismielisyys ainoa varteenotettava vastavoima nykyiselle rahanvallan ja monikulttuurisuuden nimiin vannovalle globalistiselle järjestelmälle. Jos haluamme aidosti palauttaa vallan takaisin kansalliselle tasolle, pois ylikansallisten päätöksentekoelinten, monikansallisten suuryhtiöiden ja niitä tukevien poliitikkojen käsistä, on saatava aikaan kansallismielinen vallankumous.


Olli Immonen
kansanedustaja (ps.)
Oulu

]]>
79 http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/193854-ummehtunut-vasemmistohegemonia-ja-omahyvainen-kulttuurivaki#comments Wed, 22 Apr 2015 15:32:51 +0000 Olli Immonen http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/193854-ummehtunut-vasemmistohegemonia-ja-omahyvainen-kulttuurivaki
Somaleiden maastamuuttoa Somaliaan edistettävä http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/188932-somaleiden-maastamuuttoa-somaliaan-edistettava <p>Jätin tänään (6.3.2015) eduskunnassa hallituksen vastattavaksi seuraavan kirjallisen kysymyksen koskien somaleiden maahanmuuton vähentämistä, kotouttamisen tehostamista ja maastamuuton tukemista:</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Somaleiden maahanmuuton vähentäminen, kotouttamisen tehostaminen ja maastamuuton tukeminen</strong></p><p>Ensimmäiset somalit saapuivat maahamme niin sanottuina poliittisina pakolaisina itärajan takaa Neuvostoliiton hajotessa 1990-luvun alussa. Tämän jälkeen somalit ovat olleet useana vuotena Suomen suurimpien turvapaikanhakijaryhmien joukossa. Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo arvioi loppuvuodesta 2008, että yhtä turvapaikan saanutta somalia kohti Suomeen saapuu myös kolmesta neljään hänen perheenjäsentään. Vuonna 2009 yhteensä 2204 somaleista jätti oleskelulupahakemuksen perhesiteen perusteella, joista 508 sai myönteisen päätöksen. Työperusteisesti Suomeen ei käytännössä Somalian kansalaisia saavu.</p><p>Somaleiden määrä Suomessa on kasvanut siten, että vuonna 2012 Somalian kansalaisia oli noin 7500. Samana vuonna noin 600 Somalian kansalaista sai Suomen kansalaisuuden. Vuodesta 2002 vuoteen 2012 somalia äidinkielenään puhuvien määrä kasvoi noin 15 000 henkilöön heidän ollessa tällä hetkellä jo kolmanneksi suurin vieraskielisten ryhmä Suomessa. Somaleiden määrä on lisääntynyt maassamme myös korkean syntyvyyden seurauksena. Suomeen tulleiden somalinaisten kokonaishedelmällisyysluku oli vuosina 1991&ndash;1995 6,6 ja vuosina 2006&ndash;2009 4,2 suomalaisnaisten kokonaishedelmällisyysluvun ollessa 1,86.</p><p>Somaleiden kotoutumisessa on erilaisten tilastojen ja viranomaislähteiden mukaan maahanmuuttajaryhmistä eniten ongelmia. Heidän työllisyysasteensa on vain hieman yli 13 prosenttia, mitä selittänee pitkälti heidän alhainen koulutustasonsa sekä luku-, kirjoitus- ja kielitaidottomuutensa. Kulttuurierojen lisäksi erityisesti lukutaidottomuus on merkittävä somaleiden kotouttamista haittaava tekijä. Somalian kieli on saanut virallisen muotonsa vasta joitakin vuosikymmeniä sitten, ja heidän kulttuurissaan suullisella perinteellä on kirjoitettua tietoa vahvempi merkitys. MTV:n uutisen (18.01.2009)&nbsp; mukaan peräti 90 prosenttia Suomeen tulevista somaleista turvapaikanhakijoista on luku- ja kirjoitustaidottomia.</p><p>Somalian kansalaiset ovat väkimääräänsä suhteutettuna rikostilastoissa yliedustettuina. Professori Hannu Niemen tutkimuksen mukaan Suomessa asuviin Somalian kansalaisiin kohdistuvia rikosepäilyjä on väkilukuun suhteutettuna lähes kolminkertainen määrä suomalaisiin verrattuna. Rikoksista epäillyistä vuonna 2011 peräti noin 1 500 henkilöä oli Somalian kansalaisia. Erityisesti ryöstörikosten osuus somaleiden tekemistä rikoksista on poikkeuksellisen suuri. Vuoden 2005 rikollisuushuipun aikana 12 prosenttia epäillyistä oli somalinkielisiä, ja heistä kahdeksan prosenttiyksikköä oli Somalian kansalaisia. Suomen vankiloissa oli vuonna 2005 ulkomaalaisia vankeja seitsemän prosenttia, joista kahdeksan prosenttia oli Somalian kansalaisia. Edellä mainituissa luvuissa on otettava kuitenkin huomioon se, että vain alle puolella Suomessa asuvista somaleista on enää Somalian kansalaisuus, jolloin Suomen kansalaisuuden saaneet etniset somalit luetaan erilaisissa tilastoissa Suomen kansalaisiksi.</p><p>Pääkaupunkiseudulla syksyllä 2014 väkivaltaisia ryöstöjä tehtailleessa nuorisojengissä myös oli luotettavien lähteiden mukaan ollut osallisena useita somalitaustaisia nuoria. Näissä summittaisissa väkivallanteoissa kyseisen nuorisojengin eräänä motiivina on nähty olleen kantasuomalaisia kohtaan kohdistettu rasismi.</p><p>Suojelupoliisin mukaan joillakin Suomessa asuvilla somaleilla on olemassa yhteyksiä Somalian islamistijärjestö al-Shabaabiin, joka on viime vuosien aikana operoinut Somalian alueella. Al-Shabaabia voidaan pitää Isisin ja al-Qaida ohella yhtenä maailman vaarallisimmista terrorijärjestöistä. Suomesta on kerrottu muun muassa lähettävän rahaa tämän terrorijärjestön toiminnan tukemiseksi. Myös somaleiden suosimissa moskeijoissa Suomessa&nbsp;on kerrottu harjoitettavan somaleiden värväystä ulkomaille lähtemään jihadiin al-Shabaabin riveihin.</p><p>Riku Perhoniemen ja Inga Jasinskaja-Lahden tutkimuksen mukaan somalit ovat usein eristäytyneet omiin ryhmiinsä. Saman tutkimuksen mukaan maahanmuuttajien &rdquo;kotoutumisprosessin edetessä uusien tapojen omaksuminen omien kulttuuristen tapojen kustannuksella on alkanut tuntua maahanmuuttajista toimimattomalta ratkaisulta.&rdquo; Maahanmuuttajien sopeutumisen ja kotoutumisen eteneminen onkin ollut kyseisen tutkimuksen mukaan hidasta. Yle uutisoi vuonna 2012 somalinuorten olevan suurin syrjäytyneiden ryhmä yli 40 prosentin osuudella, kun kaikista syrjäytyneistä 20 prosenttia on maahanmuuttajataustaisia. Suurin riski jäädä ilman koulutusta, tutkintoa ja työtä onkin nimenomaan somalinuorilla. Suomalaisista nuorista noin 4,6 prosenttia on syrjäytyneitä eli henkilöitä, joilla ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa ja jotka eivät ole mukana työelämässä.</p><p>Suomessa asuvien somaleiden menestyminen kouluopinnoissa on ollut varsin heikkoa. Jo pelkästä peruskoulusta selviäminen voi tuottaa monelle nuorelle somalille ylitsepääsemättömiä hankaluuksia. Lisäksi viime vuosina on yleistynyt ilmiö, jossa peruskoulussa olevia somalilapsia lähetetään takaisin kotimaahansa omaa kulttuuria oppimaan, mikäli somalilapset ovat heidän vanhempiensa mukaan sulautuneet liian hyvin suomalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Nämä usean kuukauden poissaolot kesken kouluvuoden tuottavat puolestaan opettajille vaikeuksia suorittaa kyseisten oppilaiden arviointia. Somaleilla on myös ollut vaikeuksia hyväksyä, että heidän lapsilleen opetetaan islamia ei-muslimin toimesta. Opetusviranomaiset ovat kohdanneet usein somaleiden järjestelmällistä painostamista, jossa pyritään koko opetuksen järjestämiseen somaleiden omien islamilaisten periaatteiden mukaisesti. Somalit ovat tilastotietojen mukaan se maahanmuuttajaryhmä, joka kaikista herkimmin jättää opintonsa kesken heti perusasteen jälkeen, jolloin hyvin harva somali jatkaa korkean asteen opintoihin.</p><p>Perinteisen itäafrikkalaisen Khat-huumeen takavarikot ovat yleistyneet Suomessa viime vuosien aikana. Suomessa asuvista somaleista jopa useiden tuhansien arvioidaan käyttävän kyseistä huumausainetta. Khatin käytön onkin katsottu olevan kasvava trendi erityisesti pääkaupunkiseudulla, jonka vaikutukset näkyvät jo nyt ongelmina somaliperheissä. Khat-riippuvuus jättää erityisesti monet somalimiehet pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle.</p><p>Suuria kulttuurisia eroja ovat myös Somaliassa arkipäivää oleva naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden polkeminen sekä ympärileikkaukset, joita länsimainen kulttuuri ja lainsäädäntömme eivät hyväksy. Arvioiden mukaan 95 prosenttia Somaliassa asuvista naisista ympärileikataan. Poliisin mukaan myös Suomesta lähetetään ulkomaille lapsia ympärileikattaviksi. Naisten ympärileikkaukset ovat hankaloittaneet esimerkiksi synnytyksiä Suomessa.</p><p>Somaleiden kotoutumisen epäonnistumisen takana katsotaan usein olevan erilainen syrjintä, josta tietoa on kerätty lähinnä somaleilta itseltään erilaisten kyselytutkimusten muodossa. Voidaan kuitenkin esittää kysymys, onko somaleiden kohtaama rasismi sittenkään niin räikeää ja yleistä. On mahdollista, että somalit ovat halunneet vierittää oman kansanryhmänsä kotoutumisen epäonnistumisen kantasuomalaisen harteille syyttämällä heitä rasismista. Voisiko kotoutumisen esteenä sittenkin olla heidän yleisesti suuri työttömyys maassamme, mikä taas ei suinkaan johdu heidän syrjinnästään rekrytointitilanteessa, vaan siitä, että usein somaleilta puuttuvat työllistymiseen vaadittavat ominaisuudet kuten riittävä koulutus ja luku-, kirjoitus- ja kielitaito. On otettava huomioon, että monet muut maahanmuuttajaryhmät kuten esimerkiksi nepalilaiset, kiinalaiset ja useat länsieurooppalaiset kansallisuudet ovat onnistuneet kotoutumaan Suomeen varsin hyvällä menestyksellä. Suomessa olisikin syytä avata uusi näkökulma yhteiskunnalliseen keskusteluun somaleiden kotoutumisesta. Siinä päähuomio kiinnitettäisiin somaleiden omaan asennoitumiseen niihin oikeuksiin ja velvollisuuksiin, joihin sitoutuminen on edellytys suomalaisessa yhteiskunnassa elämiseen.</p><p>Suomi ei ole ainoa maa, jossa somaleiden kotoutumisongelmat ovat suuria. Britanniassa somalit ovat yksi köyhimmistä, vähiten koulutetuimmista ja työllistyneimmistä kansanryhmistä. Tanskassa vuonna 2009 julkaistujen tilastojen mukaan somalit olivat vähiten työllistynein kansalaisuusryhmä. Norjan hallitus puolestaan teetti takavuosina oman selvityksensä siitä, miksi somalit ovat kotoutuneet niin huonosti Norjaan. Myös paljon kehuttu somaleiden kotoutuminen Yhdysvaltojen Minnesotassa on joutunut kyseenalaiseen valoon maassa julkitulleiden tietojen myötä, joissa on väitetty somaleiden lähtevän joukolla Yhdysvalloista Lähi-itään taistelemaan Isisin puolesta.</p><p>Yleisesti voidaan todeta, että somaleiden kotoutuminen Suomeen on epäonnistunut lähes jokaisella mittarilla. Se, että somalit eivät kiinnity työmarkkinoille edes välttävällä tasolla ja että heillä on keskimääräisesti korkeampi rikollisuusaste, pitäisi toimia hälytyskellona maahanmuutosta ja kotouttamisesta vastaaville poliitikoille ja viranomaisille. Maamme sosiaalisen rauhan säilymiseksi somaleiden heikkoa kotoutumistilannetta ei saisi enää päästää kärjistymään. Julkisen vallan olisikin nyt vakavasti harkittava somalimaahanmuuton tuntuvaa vähentämistä ja keskityttävä nykyistä tarmokkaammin Suomeen jo muuttaneiden somaleiden kotouttamiseen. Somaleille myönnettäviä kansainvälisen suojelun kriteerejä olisi tiukennettava nykyisestä, sillä somaleiden saamista kielteisistä turvapaikkapäätöksistä hyvin harva tapahtuu muulla kuin Dublin-perusteella. Somalian rauhallisimmilta alueilta tuleville somaleille ei taas pitäisi enää myöntää kansainvälistä suojelua. Myös somaleiden kasvattilasten perheenyhdistäminen olisi lopetettava. Lisäksi Somaleiden pakkoavioliittokäytäntöihin olisi puututtava tapauksissa, joissa Suomessa syntyvä somali pyrkii hakemaan puolisonsa suoraan Somaliasta. Somaliyhteisön parissa esiintyviin epäkohtiin tulisi puolestaan puuttua nykyistä voimakkaammilla toimenpiteillä. Vakaviin tai toistuviin rikoksiin syyllistyneet somalit olisi pystyttävä karkottamaan turvalliseen Pohjois-Somaliaan eli niin sanottuun Somalimaahan, vaikka he alun perin olisivat kotoisin Somalian muista osista. Korkein hallinto-oikeus on vuosikirjapäätöksellään vuonna 2013 erään somaliperheen karkotusta koskien linjannut Somalimaan turvalliseksi lähtömaaksi somaleille, jolloin karkotukset kyseiselle alueelle on luontevaa toteuttaa. Somalien khat-epidemiaan olisi taas puututtava suojelupoliisin ja poliisin yhteisellä erikoisoperaatiolla, jolla khatin välitys saataisiin Suomesta hävitettyä.</p><p>Vuonna 2013 Somalian silloinen ulkoministeri Fowsiyo Yusuf Haji Adan toi Afrikan unionin kokouksessa esille Somalian vakautuneen yhteiskunnallisen tilanteen. Adanin mukaan terrorijärjestö Al-Shabaab oli karkotettu pääkaupungista Mogadishusta ja maalle oli valittu sekä uusi parlamentti että hallitus.&nbsp; Adan toivoi mahdollisimman monen somalin paluuta takaisin kotimaahansa investoidakseen ja tehdäkseen töitä. Adanin mukaan mahdollisimman pikainen ja iso somalien paluumuutto olisi toivottavaa. Suomen olisi reagoitava Somalian parantuneisiin olosuhteisiin käynnistämällä poikkihallinnollinen hanke somaleiden maastamuuton tukemiseksi. Mukana tässä hankkeessa voisivat olla valtio, somalijärjestöt ja muut kolmannen sektorin toimijat. Somaleiden lisääntyvällä maastamuutolla tuettaisiin Somalian jälleenrakennusta ja samalla lievitettäisiin suomalaisten ja somaleiden välisiä etnisiä jännitteitä. Suomi voisi myöntää maasta lähteville somaleille tarvittavat varat matkustuskustannuksiin ja eräänlaisen starttirahan uuden elämän aloittamiseen kotimassaan. Maastamuuttoavustuksen ehtona tulisi olla kuitenkin se, että maasta muuttaneet somalit eivät enää saisi Suomesta jatkossa oleskelulupaa.</p><p>Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 &sect;:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:</p><p><em>Onko hallitus tietoinen Suomessa asuvien somaleiden epäonnistuneesta kotoutumisesta muun muassa somaleiden korkeiden rikollisuus- ja työttömyystilastojen, khat-epidemian ja kangertelevan opintomenestyksen näkökannalta ja onko hallituksella näiden epäkohtien korjaamiseksi valmiutta vähentää somaleiden maahanmuuttoa Suomeen, suhtautua somaleiden kotouttamiseen nykyistä tarmokkaammin ja edistää somaleiden maastamuuttoa Somaliaan, jotta suomalaisten ja somaleiden etniset jännitteet lieventyisivät ja, että somalit voisivat palata rakentamaan kotimaataan?</em></p><p>&nbsp;</p><p>Helsingissä 6 päivänä maaliskuuta 2015<br />&nbsp;Olli Immonen /ps</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Jätin tänään (6.3.2015) eduskunnassa hallituksen vastattavaksi seuraavan kirjallisen kysymyksen koskien somaleiden maahanmuuton vähentämistä, kotouttamisen tehostamista ja maastamuuton tukemista:

 

Somaleiden maahanmuuton vähentäminen, kotouttamisen tehostaminen ja maastamuuton tukeminen

Ensimmäiset somalit saapuivat maahamme niin sanottuina poliittisina pakolaisina itärajan takaa Neuvostoliiton hajotessa 1990-luvun alussa. Tämän jälkeen somalit ovat olleet useana vuotena Suomen suurimpien turvapaikanhakijaryhmien joukossa. Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo arvioi loppuvuodesta 2008, että yhtä turvapaikan saanutta somalia kohti Suomeen saapuu myös kolmesta neljään hänen perheenjäsentään. Vuonna 2009 yhteensä 2204 somaleista jätti oleskelulupahakemuksen perhesiteen perusteella, joista 508 sai myönteisen päätöksen. Työperusteisesti Suomeen ei käytännössä Somalian kansalaisia saavu.

Somaleiden määrä Suomessa on kasvanut siten, että vuonna 2012 Somalian kansalaisia oli noin 7500. Samana vuonna noin 600 Somalian kansalaista sai Suomen kansalaisuuden. Vuodesta 2002 vuoteen 2012 somalia äidinkielenään puhuvien määrä kasvoi noin 15 000 henkilöön heidän ollessa tällä hetkellä jo kolmanneksi suurin vieraskielisten ryhmä Suomessa. Somaleiden määrä on lisääntynyt maassamme myös korkean syntyvyyden seurauksena. Suomeen tulleiden somalinaisten kokonaishedelmällisyysluku oli vuosina 1991–1995 6,6 ja vuosina 2006–2009 4,2 suomalaisnaisten kokonaishedelmällisyysluvun ollessa 1,86.

Somaleiden kotoutumisessa on erilaisten tilastojen ja viranomaislähteiden mukaan maahanmuuttajaryhmistä eniten ongelmia. Heidän työllisyysasteensa on vain hieman yli 13 prosenttia, mitä selittänee pitkälti heidän alhainen koulutustasonsa sekä luku-, kirjoitus- ja kielitaidottomuutensa. Kulttuurierojen lisäksi erityisesti lukutaidottomuus on merkittävä somaleiden kotouttamista haittaava tekijä. Somalian kieli on saanut virallisen muotonsa vasta joitakin vuosikymmeniä sitten, ja heidän kulttuurissaan suullisella perinteellä on kirjoitettua tietoa vahvempi merkitys. MTV:n uutisen (18.01.2009)  mukaan peräti 90 prosenttia Suomeen tulevista somaleista turvapaikanhakijoista on luku- ja kirjoitustaidottomia.

Somalian kansalaiset ovat väkimääräänsä suhteutettuna rikostilastoissa yliedustettuina. Professori Hannu Niemen tutkimuksen mukaan Suomessa asuviin Somalian kansalaisiin kohdistuvia rikosepäilyjä on väkilukuun suhteutettuna lähes kolminkertainen määrä suomalaisiin verrattuna. Rikoksista epäillyistä vuonna 2011 peräti noin 1 500 henkilöä oli Somalian kansalaisia. Erityisesti ryöstörikosten osuus somaleiden tekemistä rikoksista on poikkeuksellisen suuri. Vuoden 2005 rikollisuushuipun aikana 12 prosenttia epäillyistä oli somalinkielisiä, ja heistä kahdeksan prosenttiyksikköä oli Somalian kansalaisia. Suomen vankiloissa oli vuonna 2005 ulkomaalaisia vankeja seitsemän prosenttia, joista kahdeksan prosenttia oli Somalian kansalaisia. Edellä mainituissa luvuissa on otettava kuitenkin huomioon se, että vain alle puolella Suomessa asuvista somaleista on enää Somalian kansalaisuus, jolloin Suomen kansalaisuuden saaneet etniset somalit luetaan erilaisissa tilastoissa Suomen kansalaisiksi.

Pääkaupunkiseudulla syksyllä 2014 väkivaltaisia ryöstöjä tehtailleessa nuorisojengissä myös oli luotettavien lähteiden mukaan ollut osallisena useita somalitaustaisia nuoria. Näissä summittaisissa väkivallanteoissa kyseisen nuorisojengin eräänä motiivina on nähty olleen kantasuomalaisia kohtaan kohdistettu rasismi.

Suojelupoliisin mukaan joillakin Suomessa asuvilla somaleilla on olemassa yhteyksiä Somalian islamistijärjestö al-Shabaabiin, joka on viime vuosien aikana operoinut Somalian alueella. Al-Shabaabia voidaan pitää Isisin ja al-Qaida ohella yhtenä maailman vaarallisimmista terrorijärjestöistä. Suomesta on kerrottu muun muassa lähettävän rahaa tämän terrorijärjestön toiminnan tukemiseksi. Myös somaleiden suosimissa moskeijoissa Suomessa on kerrottu harjoitettavan somaleiden värväystä ulkomaille lähtemään jihadiin al-Shabaabin riveihin.

Riku Perhoniemen ja Inga Jasinskaja-Lahden tutkimuksen mukaan somalit ovat usein eristäytyneet omiin ryhmiinsä. Saman tutkimuksen mukaan maahanmuuttajien ”kotoutumisprosessin edetessä uusien tapojen omaksuminen omien kulttuuristen tapojen kustannuksella on alkanut tuntua maahanmuuttajista toimimattomalta ratkaisulta.” Maahanmuuttajien sopeutumisen ja kotoutumisen eteneminen onkin ollut kyseisen tutkimuksen mukaan hidasta. Yle uutisoi vuonna 2012 somalinuorten olevan suurin syrjäytyneiden ryhmä yli 40 prosentin osuudella, kun kaikista syrjäytyneistä 20 prosenttia on maahanmuuttajataustaisia. Suurin riski jäädä ilman koulutusta, tutkintoa ja työtä onkin nimenomaan somalinuorilla. Suomalaisista nuorista noin 4,6 prosenttia on syrjäytyneitä eli henkilöitä, joilla ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa ja jotka eivät ole mukana työelämässä.

Suomessa asuvien somaleiden menestyminen kouluopinnoissa on ollut varsin heikkoa. Jo pelkästä peruskoulusta selviäminen voi tuottaa monelle nuorelle somalille ylitsepääsemättömiä hankaluuksia. Lisäksi viime vuosina on yleistynyt ilmiö, jossa peruskoulussa olevia somalilapsia lähetetään takaisin kotimaahansa omaa kulttuuria oppimaan, mikäli somalilapset ovat heidän vanhempiensa mukaan sulautuneet liian hyvin suomalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Nämä usean kuukauden poissaolot kesken kouluvuoden tuottavat puolestaan opettajille vaikeuksia suorittaa kyseisten oppilaiden arviointia. Somaleilla on myös ollut vaikeuksia hyväksyä, että heidän lapsilleen opetetaan islamia ei-muslimin toimesta. Opetusviranomaiset ovat kohdanneet usein somaleiden järjestelmällistä painostamista, jossa pyritään koko opetuksen järjestämiseen somaleiden omien islamilaisten periaatteiden mukaisesti. Somalit ovat tilastotietojen mukaan se maahanmuuttajaryhmä, joka kaikista herkimmin jättää opintonsa kesken heti perusasteen jälkeen, jolloin hyvin harva somali jatkaa korkean asteen opintoihin.

Perinteisen itäafrikkalaisen Khat-huumeen takavarikot ovat yleistyneet Suomessa viime vuosien aikana. Suomessa asuvista somaleista jopa useiden tuhansien arvioidaan käyttävän kyseistä huumausainetta. Khatin käytön onkin katsottu olevan kasvava trendi erityisesti pääkaupunkiseudulla, jonka vaikutukset näkyvät jo nyt ongelmina somaliperheissä. Khat-riippuvuus jättää erityisesti monet somalimiehet pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Suuria kulttuurisia eroja ovat myös Somaliassa arkipäivää oleva naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden polkeminen sekä ympärileikkaukset, joita länsimainen kulttuuri ja lainsäädäntömme eivät hyväksy. Arvioiden mukaan 95 prosenttia Somaliassa asuvista naisista ympärileikataan. Poliisin mukaan myös Suomesta lähetetään ulkomaille lapsia ympärileikattaviksi. Naisten ympärileikkaukset ovat hankaloittaneet esimerkiksi synnytyksiä Suomessa.

Somaleiden kotoutumisen epäonnistumisen takana katsotaan usein olevan erilainen syrjintä, josta tietoa on kerätty lähinnä somaleilta itseltään erilaisten kyselytutkimusten muodossa. Voidaan kuitenkin esittää kysymys, onko somaleiden kohtaama rasismi sittenkään niin räikeää ja yleistä. On mahdollista, että somalit ovat halunneet vierittää oman kansanryhmänsä kotoutumisen epäonnistumisen kantasuomalaisen harteille syyttämällä heitä rasismista. Voisiko kotoutumisen esteenä sittenkin olla heidän yleisesti suuri työttömyys maassamme, mikä taas ei suinkaan johdu heidän syrjinnästään rekrytointitilanteessa, vaan siitä, että usein somaleilta puuttuvat työllistymiseen vaadittavat ominaisuudet kuten riittävä koulutus ja luku-, kirjoitus- ja kielitaito. On otettava huomioon, että monet muut maahanmuuttajaryhmät kuten esimerkiksi nepalilaiset, kiinalaiset ja useat länsieurooppalaiset kansallisuudet ovat onnistuneet kotoutumaan Suomeen varsin hyvällä menestyksellä. Suomessa olisikin syytä avata uusi näkökulma yhteiskunnalliseen keskusteluun somaleiden kotoutumisesta. Siinä päähuomio kiinnitettäisiin somaleiden omaan asennoitumiseen niihin oikeuksiin ja velvollisuuksiin, joihin sitoutuminen on edellytys suomalaisessa yhteiskunnassa elämiseen.

Suomi ei ole ainoa maa, jossa somaleiden kotoutumisongelmat ovat suuria. Britanniassa somalit ovat yksi köyhimmistä, vähiten koulutetuimmista ja työllistyneimmistä kansanryhmistä. Tanskassa vuonna 2009 julkaistujen tilastojen mukaan somalit olivat vähiten työllistynein kansalaisuusryhmä. Norjan hallitus puolestaan teetti takavuosina oman selvityksensä siitä, miksi somalit ovat kotoutuneet niin huonosti Norjaan. Myös paljon kehuttu somaleiden kotoutuminen Yhdysvaltojen Minnesotassa on joutunut kyseenalaiseen valoon maassa julkitulleiden tietojen myötä, joissa on väitetty somaleiden lähtevän joukolla Yhdysvalloista Lähi-itään taistelemaan Isisin puolesta.

Yleisesti voidaan todeta, että somaleiden kotoutuminen Suomeen on epäonnistunut lähes jokaisella mittarilla. Se, että somalit eivät kiinnity työmarkkinoille edes välttävällä tasolla ja että heillä on keskimääräisesti korkeampi rikollisuusaste, pitäisi toimia hälytyskellona maahanmuutosta ja kotouttamisesta vastaaville poliitikoille ja viranomaisille. Maamme sosiaalisen rauhan säilymiseksi somaleiden heikkoa kotoutumistilannetta ei saisi enää päästää kärjistymään. Julkisen vallan olisikin nyt vakavasti harkittava somalimaahanmuuton tuntuvaa vähentämistä ja keskityttävä nykyistä tarmokkaammin Suomeen jo muuttaneiden somaleiden kotouttamiseen. Somaleille myönnettäviä kansainvälisen suojelun kriteerejä olisi tiukennettava nykyisestä, sillä somaleiden saamista kielteisistä turvapaikkapäätöksistä hyvin harva tapahtuu muulla kuin Dublin-perusteella. Somalian rauhallisimmilta alueilta tuleville somaleille ei taas pitäisi enää myöntää kansainvälistä suojelua. Myös somaleiden kasvattilasten perheenyhdistäminen olisi lopetettava. Lisäksi Somaleiden pakkoavioliittokäytäntöihin olisi puututtava tapauksissa, joissa Suomessa syntyvä somali pyrkii hakemaan puolisonsa suoraan Somaliasta. Somaliyhteisön parissa esiintyviin epäkohtiin tulisi puolestaan puuttua nykyistä voimakkaammilla toimenpiteillä. Vakaviin tai toistuviin rikoksiin syyllistyneet somalit olisi pystyttävä karkottamaan turvalliseen Pohjois-Somaliaan eli niin sanottuun Somalimaahan, vaikka he alun perin olisivat kotoisin Somalian muista osista. Korkein hallinto-oikeus on vuosikirjapäätöksellään vuonna 2013 erään somaliperheen karkotusta koskien linjannut Somalimaan turvalliseksi lähtömaaksi somaleille, jolloin karkotukset kyseiselle alueelle on luontevaa toteuttaa. Somalien khat-epidemiaan olisi taas puututtava suojelupoliisin ja poliisin yhteisellä erikoisoperaatiolla, jolla khatin välitys saataisiin Suomesta hävitettyä.

Vuonna 2013 Somalian silloinen ulkoministeri Fowsiyo Yusuf Haji Adan toi Afrikan unionin kokouksessa esille Somalian vakautuneen yhteiskunnallisen tilanteen. Adanin mukaan terrorijärjestö Al-Shabaab oli karkotettu pääkaupungista Mogadishusta ja maalle oli valittu sekä uusi parlamentti että hallitus.  Adan toivoi mahdollisimman monen somalin paluuta takaisin kotimaahansa investoidakseen ja tehdäkseen töitä. Adanin mukaan mahdollisimman pikainen ja iso somalien paluumuutto olisi toivottavaa. Suomen olisi reagoitava Somalian parantuneisiin olosuhteisiin käynnistämällä poikkihallinnollinen hanke somaleiden maastamuuton tukemiseksi. Mukana tässä hankkeessa voisivat olla valtio, somalijärjestöt ja muut kolmannen sektorin toimijat. Somaleiden lisääntyvällä maastamuutolla tuettaisiin Somalian jälleenrakennusta ja samalla lievitettäisiin suomalaisten ja somaleiden välisiä etnisiä jännitteitä. Suomi voisi myöntää maasta lähteville somaleille tarvittavat varat matkustuskustannuksiin ja eräänlaisen starttirahan uuden elämän aloittamiseen kotimassaan. Maastamuuttoavustuksen ehtona tulisi olla kuitenkin se, että maasta muuttaneet somalit eivät enää saisi Suomesta jatkossa oleskelulupaa.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Onko hallitus tietoinen Suomessa asuvien somaleiden epäonnistuneesta kotoutumisesta muun muassa somaleiden korkeiden rikollisuus- ja työttömyystilastojen, khat-epidemian ja kangertelevan opintomenestyksen näkökannalta ja onko hallituksella näiden epäkohtien korjaamiseksi valmiutta vähentää somaleiden maahanmuuttoa Suomeen, suhtautua somaleiden kotouttamiseen nykyistä tarmokkaammin ja edistää somaleiden maastamuuttoa Somaliaan, jotta suomalaisten ja somaleiden etniset jännitteet lieventyisivät ja, että somalit voisivat palata rakentamaan kotimaataan?

 

Helsingissä 6 päivänä maaliskuuta 2015
 Olli Immonen /ps

]]>
67 http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/188932-somaleiden-maastamuuttoa-somaliaan-edistettava#comments Fri, 06 Mar 2015 13:16:27 +0000 Olli Immonen http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/188932-somaleiden-maastamuuttoa-somaliaan-edistettava
Isänmaallisen energiapolitiikan suuntaviivoja (osa 1) http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/187036-isanmaallisen-energiapolitiikan-suuntaviivoja-osa-1 <p>Viime aikojen maailman tapahtumat ovat aiheuttaneet poliittista kuohuntaa ja samalla herätellyt keskustelua aiheesta, jota olisi pitänyt pohtia huolellisesti jo kauan aikaa sitten. Kansamme keskuudessa on enenevissä määrin alettu keskustella polttoaine-omavaraisuudesta, heräten tietoisuuteen asiantilan hauraudesta maassamme. Silti kyseinen aihe on jäänyt julkisessa keskustelussa liikaa taka-alalle, mikä myös osaltaan toimii esteenä sille, että minkäänlaiseen johdonmukaiseen ja keskitettyyn ongelmanratkaisuun päätettäisiin Suomessa ryhtyä. Ennen kaikkea aiheen esille nostaminen ja toimenpiteisiin ryhtyminen vaatisi voimakasta poliittista johtajuutta puoluejohtajilta, mikä on tämän päivän EU-Suomessa varsin harvinainen ilmiö.</p><p>Suomeen tuodaan vuosittain fossiilista energiaa peräti 8,5 miljardin euron edestä pääsääntöisesti yhdestä maasta. Tämä muodostaa näkymättömän riippuvuussuhteen ja on siten myös ulko- ja turvallisuuspoliittisesti varsin ongelmallinen. Energiaomavaraisuutemme on vain 30 prosenttia. IEA:n (<em>International Energy Agency</em>) muutaman vuoden takaisen arvion mukaan Suomen suurin haaste onkin energiavarmuus eli tuontiriippuvuus ja riippuvuus yhdestä tuontimaasta. Suomessa olisi pyrittävä siirtymään tästä massiivisesta energiantuonnista kohti omavaraisuusasteen nostoa ja uusiutuvan ja hajautetusti tuotetun energian suurempaa käyttöä.</p><p>Esimerkkinä omavaraisuusasteen nousuun vaikuttavista tekijöistä voidaan mainita Suomen liikenteen energiantarve, joka olisi helposti tyydytettävissä kotimaisella uusiutuvalla energialla, työkoneiden ja liikenteen suhteen olisi saavutettavissa yliomavaraisuus pelkästään jätteistä ja metsäteollisuuden sivuvirroista ja lakkautettavien sellutehtaiden vapauttamasta raaka-materiaalista. Kaikkein vakuuttavimmin kyseisestä aiheesta on kirjoittanut Ari Lampinen kirjassaan <a href="http://www.karelia.fi/julkaisut/sahkoinenjulkaisu/B17_verkkojulkaisu.pdf"><em>Uusiutuvan liikenne-energian tiekartta</em></a>.</p><p>Keskeisiä syitä energian omavaisuusasteen nostamiselle ovat muun muassa huoltovarmuuden turvaaminen kriisitilanteissa sekä maaseudun elävöittäminen syrjäseutujen voimakkaalla työllistämisellä: hajatuotanto on parasta aluepolitiikkaa. Se lisäisi työllisyyttä ja energiatulot jäisivät kiertämään kotimaahan. Kaikki päästövähennystavoitteetkin olisi helppo hoitaa, mutta siten, että niistä olisi valtavasti muitakin sivuetuja. Lisäksi energian, erityisesti öljyn, tuonti ulkomailta rasittaa Suomen kauppatasetta. Maamme tuleekin aktiivisesti pyrkiä energian tuontiriippuvuuden vähentämiseen. Teknologisia, luonnontieteellisiä tai taloudellisia esteitä tällaiseen Suomessa ei ole, vaan esteet ovat pääasiassa poliittisia, hallinnollisia, psykologisia ja energiakartellista johtuvia. Myös julkisen hallinnon tsaarinaikainen virkamiesvalta ja sen yhteen kietoutuminen vuorineuvosten ja heitä palvelevien lobbareiden kanssa toimii tarvittavia uudistuksia jarruttavana tekijänä. Esimerkiksi raakaöljypohjaisia polttoaineita on tuettu verotuksellisesti kotimaisia uusiutuvia polttoaineita vastaan vuodesta 1965 alkaen huolimatta lukuisista kansanedustajien tämän purkamiseksi tehdystä yli 80 aloitteesta. Ongelmavyyhti on siis varsin hankala.</p><p>Energiantuotannon omavaraisuusaste on saatava nostettua maksimaaliselle tasolle. Myös tuotantoketjun omistusasteen on oltava samaa luokkaa. Suuria energiakartelleja pienten kustannuksella suosivaa sääntelyä on purettava ja lupakäytäntöjä helpotettava esimerkiksi bioenergian tuotantoon liittyen. Energiakartellit ovat valitettavasti jo vuosikymmeniä pyrkineet turvaamaan omaa asemaansa estämällä vähäisetkin vaihtoehtoiset tuotannot pienvoimaloin lainsäädännöllisesti, mikä on ollut kuolinisku uusien innovaatioiden luomiselle, joista maamme vientiteollisuus on riippuvainen.</p><p>On totta, että se, joka hallitsee ihmisten välttämättömyyshyödykkeiden tuotantoa, jakelua ja omistussuhteita hallitsee suoraan kansakuntia. Se vallankäyttäjä, joka hallitsee energia- ja finanssivirtoja, logistiikkareittejä sekä kaasu- ja öljyputkia ja muita elämän perusedellytysten napanuoria omaa suoran kuristusotteen niitä käyttäviin ihmisiin. Nykymaailman valtapoliittisen shakkipelin konfliktit ja juonittelut päämäärineen eivät enää tähtää kokonaisten maiden valtaamiseen, vaan pienempien tukikohtien haltuunottoon ja hallussapitoon. Niistä käsin voidaan joko turvata tai tarvittaessa uhata varsinkin keskeisiä logistiikkareittejä. Siksi jokaisen kansakuntamme etuja ajavan on syytä pohtia, miten kaikkien elämän perusedellytysten tuotanto ja hallinta olisi mahdollista saada maksimaalisen itsehallinnolliseksi ja maassamme laajalle hajautetuksi, jotta yksikään ulkoinen tai sisäinen vallankäyttäjä ei pääsisi niitä sabotoimaan. Tärkeänä päämääränä tulee nähdä myös kansan välttämättömyyshyödykkeiden tuotannon hajautuminen kansalaisten keskuuteen jälkipolville periytyvänä järjestelmänä. Tällöin maailmaa hallitsevat globaalit yhtiöt ja toimijat eivät voisi kerralla finanssikeinottelun ja nurkanvaltauksen keinoin kaapata strategisesti merkittäviä tuotannonaloja, jolloin voisimme paremmin säilyttää niiden hallinnan kansan käsissä.</p><p><br /><strong>Huoltovarmuus on kansakunnan selkäranka</strong></p><p>Talvisodan kynnyksellä everstiluutnantti Väinö Vartiainen, joka sotavuosina oli komennettu vastaamaan polttoainehuollosta, katseli Tähtitorninmäeltä avuttomana kun lentobensiiniä Suomeen toimittanut laiva kääntyi epävakaan tilanteen vuoksi takaisin kotiinpäin Helsingin porteilta. Tämä jätti häneen polttavan intohimon perustaa Suomeen kansallista polttoainehuoltovarmuutta hoitava yritys kriisitilanteiden varalle. Hänen ajatuksensa kypsyivät ja jalostuivat myöhemmin <em>Nesteen</em> muotoon, jonka primääritarkoitukseksi muodostui kansakunnan huoltovarmuuden turvaaminen kriisitilanteissa.</p><p>On äärimmäisen tärkeää oppia historian virheistä. Viime sodan aikana Suomella ei ollut omia raakaöljylähteitä, eikä edes tuontiraaka-aineeseen nojannutta öljynjalostusta. Tästä johtuen Suomi oli täysin riippuvainen öljyn tuonnista mikä söi poliittista liikkumatilaa sekä lamaannutti taloutta ja puolustuskykyä. Maallamme ei ollut myöskään hiilivaroja, mutta onneksi meillä oli valtavat määrät metsää. Suomen nestemäisten polttoaineiden varastot olivat niin pienet, etteivät ne ja Saksan lupaamat toimitukset olisi riittäneet sodan alkaessa edes puolustusvoimien tarpeisiin kuin 4-5 kuukauden ajaksi. Niinpä maamme sotatoimien suoritus ja talouselämän käynnissä pitäminen oli vahvasti riippuvainen Saksan lupaamista toimituksista. Tätä samaa huoltovarmuuteen liittyvää näkökulmaa on myös sivunnut Markku Kuisma historiikissaan <em>Kylmä sota, kuuma öljy - Neste, Suomi ja kaksi Eurooppaa</em>.</p><p>Bensiinin saanti tyrehtyi vuosikausiksi lähes kokonaan. Saksasta jatkosodan aikana saatu bensiini riitti rintamalla toimivien ajoneuvojen polttoaineeksi. Pulakauden alussa Suomessa oli noin 46 000 autoa, mutta sotien päättyessä siviilikäytössä olevien autojen määrä oli vain 3200. Suurin osa yksityisautoista oli otettu puolustusvoimien käyttöön ja niihin oli asennettu puukaasuttimet. Armeijan autoista 90 prosenttia ja siviiliautoista lähes sata prosenttia käytti voimanlähteenään puukaasuttimia. Sen ajan häkäpöntöt oli kuitenkin otettu käyttöön liian kiireellä, jolloin niiden käytössä oli jatkuvasti ongelmia ja paljon onnettomuuksia häkämyrkytysten muodossa jättäen traumaattisen muiston sinällään pätevästä tekniikasta vuosikymmeniksi. Tätä tulisi kuitenkin käyttää historiallisena malliesimerkkinä siitä, miksi valmistautuminen kriiseihin tulisi olla huolellisesti suunniteltua.</p><p>Metsää ja turvesoita hyväksi käyttämällä Suomessa löydettiin kuitenkin keinot pyörittää liikennettä ja taloutta, kun maahamme kohdistuneet polttonestevirrat ja hiililaivaukset vähenivät. Tästä päädyttiinkin lopulta tilanteeseen, jossa lähes koko siviililiikenne ja suuri osa puolustusvoimien moottoriajoneuvoista kulki puupilkkeen ja -hiilen varassa vielä ensimmäisenä rauhanvuonna 1945. Sodan aikana myös rautateillä siirryttiin kivihiilestä polttopuuhun. Lisäksi merkittävä osa teollisuudesta siirtyi puunkäyttöön. Puun ja puuhun perustuvien teollisuusjätteiden osuus sotavuosien Suomen energiankulutuksesta kohosi jopa noin 80 prosenttiin. Voidaankin sanoa, että tuohon aikaan Suomi käytännössä eli, liikkui ja lämmitti metsien avulla. Ongelman muodosti kuitenkin se, ettei lentokoneita saatu nousemaan taivaalle puupilkkeellä, eikä metalliteollisuus pärjännyt ilman hiiltä ja koksia. Lisäksi autot tarvitsivat hieman sytytysbensiiniä.</p><p>Toisen maailmansodan aikana nimenomaan öljy oli Saksan heikkous. Tämä vaikuttikin merkittävällä tavalla kolmannen valtakunnan romahtamiseen. Kuten Markku Kuisma Neste-kirjassaan toteaa, &rdquo;ne, jotka hallitsivat öljyvaroja, voittivat ja tulivat hallitsemaan maailmaa&rdquo;.</p><p>Tätä taustavaikutinta maamme sotahistoriassa historioitsijat eivät ole ottaneet tarpeeksi huomioon. Tämä on traagista, sillä kansakunta, joka ei ole käynyt historiaansa läpi on tuomittu toistamaan samoja virheitä yhä uudestaan. Käytännön esimerkit historiasta osoittavat, että keskitetty energiantuotanto sisältää hirvittäviä riskejä. Kansakunta on periaatteessa mahdollista saada polvilleen tuhoamalla energiantuotannon ja -siirron keskitetyt laitokset, kuten toisen maailmansodan aikana havaittiin. Länsiliittoutuneet <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Operaatio_Chastise">käyttivätkin</a> onnistunein tuloksin hyväkseen tätä vastapuolen heikkoutta.</p><p>Vaikka Suomen energiaomavaraisuus on vain 30 prosenttia, maassamme ei ole kiinnitetty läheskään riittävästi huomiota kriisiaikojen energiaturvallisuuteen. Meillä ei ole myöskään ylläpidetty riittävää osaamista liittyen puukaasun ja muiden kotimaisten energiamuotojen moottorikäyttöteknologioista. Esimerkiksi Ruotsissa ja USA:ssa asiat ovat näiltä osin paremmalla mallilla. Ruotsissa toimi ensin 1950-luvulta vuoteen 1996 asti Statens Maskinprovningar (SMP), maan hallituksen organisaatio, joka ylläpiti yhdessä puolustusministeriön ja autoteollisuuden kanssa puukaasuteknologian osaamista kriisitilanteiden varalta. Nykyisin SMP:n toiminta jatkuu Sveriges Tekniska Forskninginstitutin tytäryhtiössä SMP Svensk Maskinprovningar Ab:ssa. Vaikka USA:lla on omia raakaöljyvaroja, energiaturvallisuus otetaan siellä todella vakavasti. Puolustusministeriön ja armeijan toiminnasta merkittävä osa on varattu tuontiöljyn saatavuuden varmistamiseen. Maassa on myös kriisivalmiuden ylläpitoon ja kriisien hoitoon omistettu turvallisuusministeriön alainen laitos FEMA (Federal Emergency Management Agency), jonka tehtävänä on ylläpitää kotimaisten energiamuotojen käyttötekniikan osaamista erityisesti siviilikäyttöä varten, jos ulkomaisten polttoaineiden maahantuonti vaikeutuu. USA:n puolustusministeriö kehittää ja armeija käyttää aktiivisesti liikenteen biopolttoaineita, ja ne ovat jopa esitelleet toimintaansa myös muille maille.</p><p>Suomelta puuttuu nykyisin kaikki vastaavanlainen valmius vastata kriisitilanteiden synnyttämään energiantarpeeseen. Nesteen yksityistämisen myötä Suomessa tuhottiin samalla sen keskeisin tehtävä eli kriisitilanteiden energiaturvasta vastaaminen. Tämä on ollut varsin erikoinen ratkaisu tilanteessa, jossa maamme on riippuvaisempi tuontipolttoaineesta kuin koskaan aikaisemmin. Energiaturvallisuus ei ole myöskään mukana Maanpuolustuskorkeakoulun analyysissä Suomen turvallisuusympäristön kannalta oleellisista tekijöistä, vaan lyhytkestoisen polttoainevaraston ylläpidon katsotaan riittävän huoltovarmuuden turvaamiseksi.<br />&nbsp;</p><p><strong>Nesteen nousu ja tuho</strong></p><p>Neste perustettiin vuonna 1948, ja sen tehtäväksi muodostui Suomen kansallisesta öljyntuotannosta huolehtiminen, öljytuotteiden maahantuonti ja öljyn kuljetukseen sopivien säiliöalusten hankkiminen. Yhtiön perustajiin kuuluivat muun muassa Urho Kekkonen, Uolevi Raade ja everstiluutnantti Väinö Vartiainen. Erityisesti Vartiainen piti tärkeänä, että Suomi saisi oman öljynjalostamon ja kuljetuskaluston. Ajatuksena oli nimenomaan turvata maan energianhuolto mahdollisissa kriisitilanteissa.</p><p>Nesteestä tulikin tuhansia ihmisiä työllistänyt yritys joka nousi Suomen suurimmaksi. Kylmän sodan aikana Suomen ollessa sille optimaalisella harmaalla alueella Idän ja Lännen välissä pelaten näitä vastakkain parhaita etuuksia saadakseen. Sikäläisten voimapoliitikkojemme johdolla Nesteen kaltainen yritys oli erittäin tärkeä väline millä ulkopoliittista peliä onnistuttiin muuntamaan elintasoksi Suomeen aikana jolloin maatamme rakennettiin. Se oli myös samanaikaisesti ulkopoliittisen itsemääräämisoikeuden tae vähentäessään mahdollisuutta kiristää poliittisesti maatamme polttoaineriippuvuudella.</p><p>1980-luvulla Nesteessä lähti kuitenkin käyntiin kansainvälisyyskehitys, jossa ostettiin ja myytiin sekä lähdettiin mukaan akkuteollisuuteen, hiilikauppaan ja bensiinin vähittäismyyntiin. 1990-luvulla Neste ja <em>Imatran Voima </em>(IVO) yhdistyivät. Yhdistymistä perusteltiin pääasiassa valtion omistajapolitiikan kirkastamisella, joka tarkoitti käytännössä energiayhtiön yksityistämistä. Neste oli viety pörssiin jo marraskuussa 1995, ja listautumisen yhteydessä valtionyhtiö sai 25 000 omistajaa. Myös IVO:n erittäin kannattavaa kantaverkkoa oli hiljalleen alettu yksityistää. Luontaisen valtiomonopolin yksityistäminen johti ennalta arvattavasti sähkön hinnan hirmuiseen nousuun ilman muutoksia. Sähkö on nykyisin noin 90 prosenttia kalliimpaa kuin 1990-luvun puolessa välissä, ja kuluttajahinnat ovat nousseet kaiken edellä kuvatun jälkeen noin 10 prosenttia.</p><p>Kyseisten yhtiöiden fuusioimista vastaan olivat muun muassa Nokian entinen toimitusjohtaja Simo Vuorilehto sekä IVO:n miehet. Erinäisestä vastustuksesta huolimatta fuusio päätettiin kuitenkin viedä väkisin loppuun, ja näin sai alkunsa uusi yhtiö, joka nimettiin Fortumiksi.</p><p>Syyskuussa 2004 Fortum ilmoitti, että öljy-yksikkö tultaisiin jälleen irrottamaan konsernista ja uusi Neste Oil Oy vietäisiin pörssiin. Voidaan sanoa, että Nesteen alkuperäinen idea ja tarkoitus toimia kansallisen huoltovarmuuden selkärankana kriisitilanteissa oli jo tässä vaiheessa lakannut olemasta. Uuden yhtiön osakekauppa kävi hyvin, ja valtion omaisuutta kaupattiin <a href="http://blogit.iltalehti.fi/pauli-vahtera/2011/02/13/veronmaksajien-rahoja-menetetty-fortumissa-15-miljardia-euroa/">pilkkahintaan</a>. Tekniikan lisensiaatti Erkki Rissasen mukaan (Talouselämä 2008) &rdquo;yksityistettäessä Fortumin ja Neste Oilin puoliskot kilahti valtion kassaan vain 1,6 miljardia euroa, mikä on vain kymmenen prosenttia tämän päivän pörssiarvosta. Siis valtion varallisuutta on häipynyt taivaan tuuliin 10-15 miljardia euroa. Menetystä paisuttavat vielä valtion menettämät osingot&rdquo;. Nesteen nousuun ja tuhoon liittyviä asioita on käsitelty aiemmin laajemmin muun muassa Seppo Konttisen kirjassa <em>Kansallisomaisuuden ryöstö</em>.</p><p>Neste oli myös jo kulta-aikanaan toiminut toisinkin keinoin turvallisuuspoliittista tarkoitustaan vastaan. Fossiilipolttoaineet olivat erittäin tuottoisia halvan öljyn aikakautena, ja poliittisen jalostamoprojektin tieltä systemaattisesti alettiin ajaa alas muita tärkeitä kotimaisen polttoainetuotannon muotoja sen voitonmaksimoimisen eteen.</p><p>Vuoden 1957 alussa Suomessa oli 400 bentyyliä eli jalobensiiniä (n. 25 % puujäte-etanolia) myyvää huoltoasemaa 250 kunnassa. Tällöin Nesteen Naantalin öljyjalostamo aloitti toimintansa ja&nbsp; vuoden 1958 jälkeen Suomessa ei ollut yhtään bentyyliä eikä mitään muutakaan biopolttoaineita myyvää huoltoasemaa. 1965 Porvoon öljyjalostamon käynnistyessä säädettiin 10-kertainen ja 1985 20-kertainen käyttövoimavero kotimaisia uusiutuvia energialähteitä käyttäville autoille monopoliaseman varmistamiseksi.</p><p>Meidän olisi Suomessa syytä vakavasti harkita samanlaisen roolin omaavan yhtiön perustamista kuin Neste Oililla oli aikoinaan, ilman edellä mainittuja negatiivisia seuraamuksia - vaan nimenomaan niiden korjaamiseksi. Tällä kertaa tätä roolia ei kuitenkaan saisi rakentaa yhden ison kompleksin varaan, koska se saattaisi ylläpitää muun muassa nykyistä talouspoliittisen valtarakenteen keskittymistä, minkä haitat huomasimme. Uuden Nesteen tavoitteena olisi turvata polttoainehuoltovarmuus suuremman hajautuksen avulla. Keskitettyjen ja liian isojen jalostamojen olemassaolo olisi erityisesti kriisitilanteissa huono ratkaisu, sillä tällöin energiansaanti olisi helpommin lamaannutettavissa. Meidän tulisi hajautuksen keinoin luoda konsepti, joka takaisi huoltovarmuuden nykyistä paremmin sekä olisi alue-, työllisyys- ja ympäristöpoliittisesti järkevä tapa toimia. Tuotanto ja rahavirtojen kääntyminen asutuskeskuksista kohti oman maamme reuna-alueita toimisi tehokkaammin maakuntien elävöittämisessä kuin lukemattomat siltarummut. Energian tuonti vähenisi, kotimaiset energiaratkaisut nousisivat esille, ja energiateknologiasta saataisiin kehitettyä vahva vientiala. Vientimyyntiin kelpaavat innovaatiot saisivat voimakkaan sysäyksen tuotekehittelyn ja pilottiprojektien suhteen, joilla voisi olla merkittäviä etuja vientiteollisuudessa.</p><p>Kirjoituksen seuraavassa osassa tulen käsittelemään tarkemmin menetelmäpakettia, jonka avulla voisimme Suomessa saavuttaa sekä maanpuolustuksellisesti että elinkeino-, alue- ja ympäristöpoliittisesti tärkeän päämäärän.</p><p><br />Olli Immonen<br />kansanedustaja (ps.)<br />Oulu</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Viime aikojen maailman tapahtumat ovat aiheuttaneet poliittista kuohuntaa ja samalla herätellyt keskustelua aiheesta, jota olisi pitänyt pohtia huolellisesti jo kauan aikaa sitten. Kansamme keskuudessa on enenevissä määrin alettu keskustella polttoaine-omavaraisuudesta, heräten tietoisuuteen asiantilan hauraudesta maassamme. Silti kyseinen aihe on jäänyt julkisessa keskustelussa liikaa taka-alalle, mikä myös osaltaan toimii esteenä sille, että minkäänlaiseen johdonmukaiseen ja keskitettyyn ongelmanratkaisuun päätettäisiin Suomessa ryhtyä. Ennen kaikkea aiheen esille nostaminen ja toimenpiteisiin ryhtyminen vaatisi voimakasta poliittista johtajuutta puoluejohtajilta, mikä on tämän päivän EU-Suomessa varsin harvinainen ilmiö.

Suomeen tuodaan vuosittain fossiilista energiaa peräti 8,5 miljardin euron edestä pääsääntöisesti yhdestä maasta. Tämä muodostaa näkymättömän riippuvuussuhteen ja on siten myös ulko- ja turvallisuuspoliittisesti varsin ongelmallinen. Energiaomavaraisuutemme on vain 30 prosenttia. IEA:n (International Energy Agency) muutaman vuoden takaisen arvion mukaan Suomen suurin haaste onkin energiavarmuus eli tuontiriippuvuus ja riippuvuus yhdestä tuontimaasta. Suomessa olisi pyrittävä siirtymään tästä massiivisesta energiantuonnista kohti omavaraisuusasteen nostoa ja uusiutuvan ja hajautetusti tuotetun energian suurempaa käyttöä.

Esimerkkinä omavaraisuusasteen nousuun vaikuttavista tekijöistä voidaan mainita Suomen liikenteen energiantarve, joka olisi helposti tyydytettävissä kotimaisella uusiutuvalla energialla, työkoneiden ja liikenteen suhteen olisi saavutettavissa yliomavaraisuus pelkästään jätteistä ja metsäteollisuuden sivuvirroista ja lakkautettavien sellutehtaiden vapauttamasta raaka-materiaalista. Kaikkein vakuuttavimmin kyseisestä aiheesta on kirjoittanut Ari Lampinen kirjassaan Uusiutuvan liikenne-energian tiekartta.

Keskeisiä syitä energian omavaisuusasteen nostamiselle ovat muun muassa huoltovarmuuden turvaaminen kriisitilanteissa sekä maaseudun elävöittäminen syrjäseutujen voimakkaalla työllistämisellä: hajatuotanto on parasta aluepolitiikkaa. Se lisäisi työllisyyttä ja energiatulot jäisivät kiertämään kotimaahan. Kaikki päästövähennystavoitteetkin olisi helppo hoitaa, mutta siten, että niistä olisi valtavasti muitakin sivuetuja. Lisäksi energian, erityisesti öljyn, tuonti ulkomailta rasittaa Suomen kauppatasetta. Maamme tuleekin aktiivisesti pyrkiä energian tuontiriippuvuuden vähentämiseen. Teknologisia, luonnontieteellisiä tai taloudellisia esteitä tällaiseen Suomessa ei ole, vaan esteet ovat pääasiassa poliittisia, hallinnollisia, psykologisia ja energiakartellista johtuvia. Myös julkisen hallinnon tsaarinaikainen virkamiesvalta ja sen yhteen kietoutuminen vuorineuvosten ja heitä palvelevien lobbareiden kanssa toimii tarvittavia uudistuksia jarruttavana tekijänä. Esimerkiksi raakaöljypohjaisia polttoaineita on tuettu verotuksellisesti kotimaisia uusiutuvia polttoaineita vastaan vuodesta 1965 alkaen huolimatta lukuisista kansanedustajien tämän purkamiseksi tehdystä yli 80 aloitteesta. Ongelmavyyhti on siis varsin hankala.

Energiantuotannon omavaraisuusaste on saatava nostettua maksimaaliselle tasolle. Myös tuotantoketjun omistusasteen on oltava samaa luokkaa. Suuria energiakartelleja pienten kustannuksella suosivaa sääntelyä on purettava ja lupakäytäntöjä helpotettava esimerkiksi bioenergian tuotantoon liittyen. Energiakartellit ovat valitettavasti jo vuosikymmeniä pyrkineet turvaamaan omaa asemaansa estämällä vähäisetkin vaihtoehtoiset tuotannot pienvoimaloin lainsäädännöllisesti, mikä on ollut kuolinisku uusien innovaatioiden luomiselle, joista maamme vientiteollisuus on riippuvainen.

On totta, että se, joka hallitsee ihmisten välttämättömyyshyödykkeiden tuotantoa, jakelua ja omistussuhteita hallitsee suoraan kansakuntia. Se vallankäyttäjä, joka hallitsee energia- ja finanssivirtoja, logistiikkareittejä sekä kaasu- ja öljyputkia ja muita elämän perusedellytysten napanuoria omaa suoran kuristusotteen niitä käyttäviin ihmisiin. Nykymaailman valtapoliittisen shakkipelin konfliktit ja juonittelut päämäärineen eivät enää tähtää kokonaisten maiden valtaamiseen, vaan pienempien tukikohtien haltuunottoon ja hallussapitoon. Niistä käsin voidaan joko turvata tai tarvittaessa uhata varsinkin keskeisiä logistiikkareittejä. Siksi jokaisen kansakuntamme etuja ajavan on syytä pohtia, miten kaikkien elämän perusedellytysten tuotanto ja hallinta olisi mahdollista saada maksimaalisen itsehallinnolliseksi ja maassamme laajalle hajautetuksi, jotta yksikään ulkoinen tai sisäinen vallankäyttäjä ei pääsisi niitä sabotoimaan. Tärkeänä päämääränä tulee nähdä myös kansan välttämättömyyshyödykkeiden tuotannon hajautuminen kansalaisten keskuuteen jälkipolville periytyvänä järjestelmänä. Tällöin maailmaa hallitsevat globaalit yhtiöt ja toimijat eivät voisi kerralla finanssikeinottelun ja nurkanvaltauksen keinoin kaapata strategisesti merkittäviä tuotannonaloja, jolloin voisimme paremmin säilyttää niiden hallinnan kansan käsissä.


Huoltovarmuus on kansakunnan selkäranka

Talvisodan kynnyksellä everstiluutnantti Väinö Vartiainen, joka sotavuosina oli komennettu vastaamaan polttoainehuollosta, katseli Tähtitorninmäeltä avuttomana kun lentobensiiniä Suomeen toimittanut laiva kääntyi epävakaan tilanteen vuoksi takaisin kotiinpäin Helsingin porteilta. Tämä jätti häneen polttavan intohimon perustaa Suomeen kansallista polttoainehuoltovarmuutta hoitava yritys kriisitilanteiden varalle. Hänen ajatuksensa kypsyivät ja jalostuivat myöhemmin Nesteen muotoon, jonka primääritarkoitukseksi muodostui kansakunnan huoltovarmuuden turvaaminen kriisitilanteissa.

On äärimmäisen tärkeää oppia historian virheistä. Viime sodan aikana Suomella ei ollut omia raakaöljylähteitä, eikä edes tuontiraaka-aineeseen nojannutta öljynjalostusta. Tästä johtuen Suomi oli täysin riippuvainen öljyn tuonnista mikä söi poliittista liikkumatilaa sekä lamaannutti taloutta ja puolustuskykyä. Maallamme ei ollut myöskään hiilivaroja, mutta onneksi meillä oli valtavat määrät metsää. Suomen nestemäisten polttoaineiden varastot olivat niin pienet, etteivät ne ja Saksan lupaamat toimitukset olisi riittäneet sodan alkaessa edes puolustusvoimien tarpeisiin kuin 4-5 kuukauden ajaksi. Niinpä maamme sotatoimien suoritus ja talouselämän käynnissä pitäminen oli vahvasti riippuvainen Saksan lupaamista toimituksista. Tätä samaa huoltovarmuuteen liittyvää näkökulmaa on myös sivunnut Markku Kuisma historiikissaan Kylmä sota, kuuma öljy - Neste, Suomi ja kaksi Eurooppaa.

Bensiinin saanti tyrehtyi vuosikausiksi lähes kokonaan. Saksasta jatkosodan aikana saatu bensiini riitti rintamalla toimivien ajoneuvojen polttoaineeksi. Pulakauden alussa Suomessa oli noin 46 000 autoa, mutta sotien päättyessä siviilikäytössä olevien autojen määrä oli vain 3200. Suurin osa yksityisautoista oli otettu puolustusvoimien käyttöön ja niihin oli asennettu puukaasuttimet. Armeijan autoista 90 prosenttia ja siviiliautoista lähes sata prosenttia käytti voimanlähteenään puukaasuttimia. Sen ajan häkäpöntöt oli kuitenkin otettu käyttöön liian kiireellä, jolloin niiden käytössä oli jatkuvasti ongelmia ja paljon onnettomuuksia häkämyrkytysten muodossa jättäen traumaattisen muiston sinällään pätevästä tekniikasta vuosikymmeniksi. Tätä tulisi kuitenkin käyttää historiallisena malliesimerkkinä siitä, miksi valmistautuminen kriiseihin tulisi olla huolellisesti suunniteltua.

Metsää ja turvesoita hyväksi käyttämällä Suomessa löydettiin kuitenkin keinot pyörittää liikennettä ja taloutta, kun maahamme kohdistuneet polttonestevirrat ja hiililaivaukset vähenivät. Tästä päädyttiinkin lopulta tilanteeseen, jossa lähes koko siviililiikenne ja suuri osa puolustusvoimien moottoriajoneuvoista kulki puupilkkeen ja -hiilen varassa vielä ensimmäisenä rauhanvuonna 1945. Sodan aikana myös rautateillä siirryttiin kivihiilestä polttopuuhun. Lisäksi merkittävä osa teollisuudesta siirtyi puunkäyttöön. Puun ja puuhun perustuvien teollisuusjätteiden osuus sotavuosien Suomen energiankulutuksesta kohosi jopa noin 80 prosenttiin. Voidaankin sanoa, että tuohon aikaan Suomi käytännössä eli, liikkui ja lämmitti metsien avulla. Ongelman muodosti kuitenkin se, ettei lentokoneita saatu nousemaan taivaalle puupilkkeellä, eikä metalliteollisuus pärjännyt ilman hiiltä ja koksia. Lisäksi autot tarvitsivat hieman sytytysbensiiniä.

Toisen maailmansodan aikana nimenomaan öljy oli Saksan heikkous. Tämä vaikuttikin merkittävällä tavalla kolmannen valtakunnan romahtamiseen. Kuten Markku Kuisma Neste-kirjassaan toteaa, ”ne, jotka hallitsivat öljyvaroja, voittivat ja tulivat hallitsemaan maailmaa”.

Tätä taustavaikutinta maamme sotahistoriassa historioitsijat eivät ole ottaneet tarpeeksi huomioon. Tämä on traagista, sillä kansakunta, joka ei ole käynyt historiaansa läpi on tuomittu toistamaan samoja virheitä yhä uudestaan. Käytännön esimerkit historiasta osoittavat, että keskitetty energiantuotanto sisältää hirvittäviä riskejä. Kansakunta on periaatteessa mahdollista saada polvilleen tuhoamalla energiantuotannon ja -siirron keskitetyt laitokset, kuten toisen maailmansodan aikana havaittiin. Länsiliittoutuneet käyttivätkin onnistunein tuloksin hyväkseen tätä vastapuolen heikkoutta.

Vaikka Suomen energiaomavaraisuus on vain 30 prosenttia, maassamme ei ole kiinnitetty läheskään riittävästi huomiota kriisiaikojen energiaturvallisuuteen. Meillä ei ole myöskään ylläpidetty riittävää osaamista liittyen puukaasun ja muiden kotimaisten energiamuotojen moottorikäyttöteknologioista. Esimerkiksi Ruotsissa ja USA:ssa asiat ovat näiltä osin paremmalla mallilla. Ruotsissa toimi ensin 1950-luvulta vuoteen 1996 asti Statens Maskinprovningar (SMP), maan hallituksen organisaatio, joka ylläpiti yhdessä puolustusministeriön ja autoteollisuuden kanssa puukaasuteknologian osaamista kriisitilanteiden varalta. Nykyisin SMP:n toiminta jatkuu Sveriges Tekniska Forskninginstitutin tytäryhtiössä SMP Svensk Maskinprovningar Ab:ssa. Vaikka USA:lla on omia raakaöljyvaroja, energiaturvallisuus otetaan siellä todella vakavasti. Puolustusministeriön ja armeijan toiminnasta merkittävä osa on varattu tuontiöljyn saatavuuden varmistamiseen. Maassa on myös kriisivalmiuden ylläpitoon ja kriisien hoitoon omistettu turvallisuusministeriön alainen laitos FEMA (Federal Emergency Management Agency), jonka tehtävänä on ylläpitää kotimaisten energiamuotojen käyttötekniikan osaamista erityisesti siviilikäyttöä varten, jos ulkomaisten polttoaineiden maahantuonti vaikeutuu. USA:n puolustusministeriö kehittää ja armeija käyttää aktiivisesti liikenteen biopolttoaineita, ja ne ovat jopa esitelleet toimintaansa myös muille maille.

Suomelta puuttuu nykyisin kaikki vastaavanlainen valmius vastata kriisitilanteiden synnyttämään energiantarpeeseen. Nesteen yksityistämisen myötä Suomessa tuhottiin samalla sen keskeisin tehtävä eli kriisitilanteiden energiaturvasta vastaaminen. Tämä on ollut varsin erikoinen ratkaisu tilanteessa, jossa maamme on riippuvaisempi tuontipolttoaineesta kuin koskaan aikaisemmin. Energiaturvallisuus ei ole myöskään mukana Maanpuolustuskorkeakoulun analyysissä Suomen turvallisuusympäristön kannalta oleellisista tekijöistä, vaan lyhytkestoisen polttoainevaraston ylläpidon katsotaan riittävän huoltovarmuuden turvaamiseksi.
 

Nesteen nousu ja tuho

Neste perustettiin vuonna 1948, ja sen tehtäväksi muodostui Suomen kansallisesta öljyntuotannosta huolehtiminen, öljytuotteiden maahantuonti ja öljyn kuljetukseen sopivien säiliöalusten hankkiminen. Yhtiön perustajiin kuuluivat muun muassa Urho Kekkonen, Uolevi Raade ja everstiluutnantti Väinö Vartiainen. Erityisesti Vartiainen piti tärkeänä, että Suomi saisi oman öljynjalostamon ja kuljetuskaluston. Ajatuksena oli nimenomaan turvata maan energianhuolto mahdollisissa kriisitilanteissa.

Nesteestä tulikin tuhansia ihmisiä työllistänyt yritys joka nousi Suomen suurimmaksi. Kylmän sodan aikana Suomen ollessa sille optimaalisella harmaalla alueella Idän ja Lännen välissä pelaten näitä vastakkain parhaita etuuksia saadakseen. Sikäläisten voimapoliitikkojemme johdolla Nesteen kaltainen yritys oli erittäin tärkeä väline millä ulkopoliittista peliä onnistuttiin muuntamaan elintasoksi Suomeen aikana jolloin maatamme rakennettiin. Se oli myös samanaikaisesti ulkopoliittisen itsemääräämisoikeuden tae vähentäessään mahdollisuutta kiristää poliittisesti maatamme polttoaineriippuvuudella.

1980-luvulla Nesteessä lähti kuitenkin käyntiin kansainvälisyyskehitys, jossa ostettiin ja myytiin sekä lähdettiin mukaan akkuteollisuuteen, hiilikauppaan ja bensiinin vähittäismyyntiin. 1990-luvulla Neste ja Imatran Voima (IVO) yhdistyivät. Yhdistymistä perusteltiin pääasiassa valtion omistajapolitiikan kirkastamisella, joka tarkoitti käytännössä energiayhtiön yksityistämistä. Neste oli viety pörssiin jo marraskuussa 1995, ja listautumisen yhteydessä valtionyhtiö sai 25 000 omistajaa. Myös IVO:n erittäin kannattavaa kantaverkkoa oli hiljalleen alettu yksityistää. Luontaisen valtiomonopolin yksityistäminen johti ennalta arvattavasti sähkön hinnan hirmuiseen nousuun ilman muutoksia. Sähkö on nykyisin noin 90 prosenttia kalliimpaa kuin 1990-luvun puolessa välissä, ja kuluttajahinnat ovat nousseet kaiken edellä kuvatun jälkeen noin 10 prosenttia.

Kyseisten yhtiöiden fuusioimista vastaan olivat muun muassa Nokian entinen toimitusjohtaja Simo Vuorilehto sekä IVO:n miehet. Erinäisestä vastustuksesta huolimatta fuusio päätettiin kuitenkin viedä väkisin loppuun, ja näin sai alkunsa uusi yhtiö, joka nimettiin Fortumiksi.

Syyskuussa 2004 Fortum ilmoitti, että öljy-yksikkö tultaisiin jälleen irrottamaan konsernista ja uusi Neste Oil Oy vietäisiin pörssiin. Voidaan sanoa, että Nesteen alkuperäinen idea ja tarkoitus toimia kansallisen huoltovarmuuden selkärankana kriisitilanteissa oli jo tässä vaiheessa lakannut olemasta. Uuden yhtiön osakekauppa kävi hyvin, ja valtion omaisuutta kaupattiin pilkkahintaan. Tekniikan lisensiaatti Erkki Rissasen mukaan (Talouselämä 2008) ”yksityistettäessä Fortumin ja Neste Oilin puoliskot kilahti valtion kassaan vain 1,6 miljardia euroa, mikä on vain kymmenen prosenttia tämän päivän pörssiarvosta. Siis valtion varallisuutta on häipynyt taivaan tuuliin 10-15 miljardia euroa. Menetystä paisuttavat vielä valtion menettämät osingot”. Nesteen nousuun ja tuhoon liittyviä asioita on käsitelty aiemmin laajemmin muun muassa Seppo Konttisen kirjassa Kansallisomaisuuden ryöstö.

Neste oli myös jo kulta-aikanaan toiminut toisinkin keinoin turvallisuuspoliittista tarkoitustaan vastaan. Fossiilipolttoaineet olivat erittäin tuottoisia halvan öljyn aikakautena, ja poliittisen jalostamoprojektin tieltä systemaattisesti alettiin ajaa alas muita tärkeitä kotimaisen polttoainetuotannon muotoja sen voitonmaksimoimisen eteen.

Vuoden 1957 alussa Suomessa oli 400 bentyyliä eli jalobensiiniä (n. 25 % puujäte-etanolia) myyvää huoltoasemaa 250 kunnassa. Tällöin Nesteen Naantalin öljyjalostamo aloitti toimintansa ja  vuoden 1958 jälkeen Suomessa ei ollut yhtään bentyyliä eikä mitään muutakaan biopolttoaineita myyvää huoltoasemaa. 1965 Porvoon öljyjalostamon käynnistyessä säädettiin 10-kertainen ja 1985 20-kertainen käyttövoimavero kotimaisia uusiutuvia energialähteitä käyttäville autoille monopoliaseman varmistamiseksi.

Meidän olisi Suomessa syytä vakavasti harkita samanlaisen roolin omaavan yhtiön perustamista kuin Neste Oililla oli aikoinaan, ilman edellä mainittuja negatiivisia seuraamuksia - vaan nimenomaan niiden korjaamiseksi. Tällä kertaa tätä roolia ei kuitenkaan saisi rakentaa yhden ison kompleksin varaan, koska se saattaisi ylläpitää muun muassa nykyistä talouspoliittisen valtarakenteen keskittymistä, minkä haitat huomasimme. Uuden Nesteen tavoitteena olisi turvata polttoainehuoltovarmuus suuremman hajautuksen avulla. Keskitettyjen ja liian isojen jalostamojen olemassaolo olisi erityisesti kriisitilanteissa huono ratkaisu, sillä tällöin energiansaanti olisi helpommin lamaannutettavissa. Meidän tulisi hajautuksen keinoin luoda konsepti, joka takaisi huoltovarmuuden nykyistä paremmin sekä olisi alue-, työllisyys- ja ympäristöpoliittisesti järkevä tapa toimia. Tuotanto ja rahavirtojen kääntyminen asutuskeskuksista kohti oman maamme reuna-alueita toimisi tehokkaammin maakuntien elävöittämisessä kuin lukemattomat siltarummut. Energian tuonti vähenisi, kotimaiset energiaratkaisut nousisivat esille, ja energiateknologiasta saataisiin kehitettyä vahva vientiala. Vientimyyntiin kelpaavat innovaatiot saisivat voimakkaan sysäyksen tuotekehittelyn ja pilottiprojektien suhteen, joilla voisi olla merkittäviä etuja vientiteollisuudessa.

Kirjoituksen seuraavassa osassa tulen käsittelemään tarkemmin menetelmäpakettia, jonka avulla voisimme Suomessa saavuttaa sekä maanpuolustuksellisesti että elinkeino-, alue- ja ympäristöpoliittisesti tärkeän päämäärän.


Olli Immonen
kansanedustaja (ps.)
Oulu

]]>
15 http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/187036-isanmaallisen-energiapolitiikan-suuntaviivoja-osa-1#comments Fri, 13 Feb 2015 17:40:56 +0000 Olli Immonen http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/187036-isanmaallisen-energiapolitiikan-suuntaviivoja-osa-1
Ylisuuri julkishallinto, tie itsenäisyydestä velkaorjuuteen http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/186158-ylisuuri-julkishallinto-tie-itsenaisyydesta-velkaorjuuteen <p>Olemme ajautuneet Suomessa kansantaloudellisesti tuhon tielle, jonka päässä häämöttää pahimmillaan IMF:n velkaorjuus, taloudellisen itsenäisyyden menettäminen ja kansallisomaisuuden ulosmittaus velkojen pantiksi. Suomen talouskasvu on ollut hidasta, ja kokonaistuotanto on supistunut kolme vuotta peräkkäin. Suomen nykyinen valtaeliitti ei ole edes yrittänyt vakauttaa julkista taloutta, eikä tehdyillä sopeuttamistoimilla ole saatu valtion velkasuhdetta juuri lainkaan taittumaan. Kaikille poliittisille päättäjille luulisi jo käyneen selväksi, että Suomen valtion velan ja kokonaistuotannon suhde on saatava käännettyä mahdollisimman nopeasti selkeään laskuun. Tämä on kuitenkin haastavaa erityisesti tilanteessa, jossa poliittiset aateliset pyrkivät kaikin keinoin suojelemaan omaa virkaläänitystään.</p><p>Selvästi suurimman ongelman maassamme muodostaa ylipaisunut julkinen sektori ja sen <a href="http://www.halla-aho.com/scripta/helsingin_johtajiston_palkankorotuksista.html"><u>kallispalkkaisen</u></a> virkamieskunnan räjähdysmäinen kasvu. Kun vielä vuonna 1960 julkisten menojen osuus BKT:sta oli 27,8 prosenttia, vuonna 2013 vastaava osuus oli jo 57,7 prosenttia. Julkishallinnon <a href="http://www.stat.fi/til/jmete/2011/jmete_2011_2013-01-31_kat_001_fi.html"><u>menot</u></a> noin 104 miljardin euron julkisista kokonaismenoista oli peräti noin&nbsp;14 miljardia euroa.</p><p>Hyvinvointivaltiomme natisee liitoksistaan esimerkiksi väestön ikääntymisen ja talouden rakennemuutoksen seurauksena. Julkisen talouden menot uhkaavat pitkällä aikavälillä jäädä tuloja suuremmiksi. Silti budjettitalouden kokonaismenot ovat kasvaneet vuodesta 2008 peräti 20 prosenttia. Työ- ja elinkeinoministeriössä hallintomenojen kasvu on ollut tätäkin suurempaa, huikeat 70 prosenttia, ja sisäministeriössä 45 prosenttia. Yhtenä esimerkkinä täysin turhista raharei&rsquo;istä voidaan mainita poliittisen toiminnan avustamisen ja puolueiden saamien määrärahojen liki kaksinkertaistuminen. Huolestuttavaa ja kysymyksiä herättävää on ollut myös se, että sosiaalimenot ovat 2000-luvulla <a href="http://www.oecd.org/social/expenditure.htm"><u>kasvaneet</u></a> maassamme&nbsp;räikeästi muuhun Eurooppaan verrattuna. Tämä järjetön kasvu ei kuitenkaan näy reaalielämässä ulostulevana antina.</p><p>Ylipaisunutta julkista sektoria on pitkään käsitelty Suomessa väärällä tavalla, sillä esimerkiksi suorittavaa porrasta (=sairaanhoitajat, poliisit jne.)&nbsp;ja hallintoporrasta ei ole osattu erottaa keskusteluissa selvästi toisistaan. Näiden toimijoiden tahaton tai tahallinen sekoittaminen keskenään sekä hyssyttely pöhöttyneestä julkishallinnosta ovat olleet vahingollisia, sillä ne ovat johtaneet julkisen sektorin paisumiseen entisestään ja verorahojen valumiseen enenevissä määrin sellaisten rakenteiden kasvattamiseen, joista kansa ei käytännössä hyödy lainkaan ja joiden ylläpitäminen ei ole taloudellisesti mahdollista. Julkinen sektori on aiheena äärimmäisen tärkeä, ja siitä täytyy uskaltaa puhua erityisesti näin vaalien alla, kun ihmisten mielenkiinto politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita kohtaan on suurimmillaan. Olen käsitellyt julkisen sektorin paisumiseen liittyviä ongelmia aikaisemmin kirjoituksissani <a href="http://olliimmonen.net/blogi/ylipaisunut-julkinen-sektori-painaa-suomen-suohon/"><u>Ylipaisunut julkinen sektori painaa Suomen suohon</u></a> ja <a href="http://olliimmonen.net/blogi/paisunut-julkinen-sektori-saastokuurille-osa-2/"><u>Paisunut julkinen sektori säästökuurille</u></a>. Myös suuresti arvostamani politiikan kommentaattori Pauli Vahtera on käsitellyt julkisen sektorin ongelmia <a href="http://blogit.iltalehti.fi/pauli-vahtera/2014/08/10/liikaa-virkamiehia-liikaa-palkkaa-liikaa-valtaa-liikaa-tuhlausta/"><u>blogissaan</u></a> ansiokkaasti.</p><p><strong>Virkamiesfeodalismin paluu</strong></p><p>Julkishallinto on paisunut pääasiassa siksi, koska hallinnossamme pukki toimii kaalimaan vartijana. Suomessa eri eturyhmät ovat pystyneet feodaalisen järjestelmän tavoin läänittämään virkoja puolueaatelin aseman betonoimiseksi. Järjestelmää on läänitetty muun muassa sosialidemokraattien säätelijä- ja sosiaalitätiarmeijalle, keskustan maakunta-aatelin suurtilallisten tukiaisautomaatin ylläpitämiseksi, kokoomuksen Akava-yläluokan asemien turvaamiseksi sekä RKP:n aateliskielen aseman vahvistamiseksi.</p><p>Läänitysjärjestelmän voidaan sanoa olevan myös sukupolvinen. Kun ennen vasemmistolaisuus oli luokkataistelua työväenluokan ja riistoporvarien välillä, tänään tuo luokkataistelu on siirtynyt vaivihkaa pienipalkkaisten harjoittelu-, pätkä- ja silpputöissä sekä turhissa opinnoissa ja karensseissa pyörivien nuorten ikäluokkien ja virkapöytiensä takana pöhöttyvien kallispalkkaisten virkataistolaisten väliseksi mittelöksi. Näiden virkataistolaisten palkat maksetaan nimenomaan verotuksen kautta työväenluokkaa riistämällä. Luonnollisesti tämä iskee kaikkein pahiten nuorempiin ikäpolviin, jotka kouluttautuvat loputtoman pätkätyöputken kautta, koska säällisen työsuhteen saaminen on muuttunut liian säädellyksi ja yliverotetuksi. Tällöin yritykset joutuvat suosimaan mieluummin esimerkiksi työvoimatoimiston välittämiä työharjoittelijoita kuin täysipalkkaista työvoimaa. Suuremmat ikäluokat ovat ay-mekanismin kautta suojanneet asemansa, jolloin nuoret, joiden pitäisi kannatella kansaa harteillaan perhettä rakentamalla ja suurempien ikäluokkien ansiosidonnaisia eläkkeitä halpatöidensä veroista makselemalla, rusentuvat taakan alle.</p><p>Myös virkamiesaatelin halvoiksi rengeiksi hamutut kouluttamattomat maahanmuuttajat kilpailevat samoista niukoista resursseista nuoren ikäpolven kanssa, jolloin matalapalkka-alojen oloja ei tarvitse koskaan parantaa, kun työvoimasta ylläpidetään keinotekoista ylitarjontaa sosiaalisesti tuhoisin seurauksin. Maahanmuuttajien synnyttämän työvoimareservin huolto ja ylläpito on luonut maahamme uuden, kovassa nousussa olevan teollisuuden alan (kotouttamisteollisuuden), mikä ei kuitenkaan kelpaa vientituotteeksi. Tämä kehitys näyttäytyy nykyisen valtaeliitin talousnäkemyksillä kasvuna, mutta tosiasiassa sosiaaliset kasautuvat seuraukset ovat yhteiskunnallemme hyvin tuhoisia.</p><p>Sanotaan, että kun vallanpitäjä käyttää toisten ihmisten rahoja muihin ihmisiin, taloudellinen kurinalaisuus rapistuu. Näin Suomessa on selvästi tapahtunut. Lisäksi on ajateltu, että mitä enemmän poliitikko lupailee &rdquo;kaikkea kivaa kaikille&rdquo; vaalien alla ja toteuttaa rahanjakoa vaalikauden aikana, sitä enemmän poliitikon suosio kasvaa. Osittain tämän seurauksena Suomessa on pyritty liian kauan välttelemään ns. epämiellyttäviä ja erilaisia eturyhmiä vähemmän tyydyttäviä päätöksiä talouspolitiikan saralla, vaikka ne olisivat kansakuntamme menestyksen ja hyvinvoinnin kannalta välttämättömiä. Valtionhallinnossa jokainen yksikkö puolestaan pyrkii kasvattamaan määrärahojaan, sillä sen myötä se pystyy kasvattamaan organisaatiotaan ja saavuttamaan lisää vaikutusvaltaa.</p><p>Maailmantalouden rakennemuutoksen seurauksena olemme menettäneet valtavasti työpaikkoja teollisesta alkutuotannosta, mikä on johtanut siihen, että työllisyystilastoja on pyritty paikkaamaan petollisella tavalla paisuttamalla julkista sektoria. Virkamieskunta julkishallinnossa onkin viime vuosikymmenien ja vuosien aikana moninkertaistunut sekä valtio- että paikallistasolla. Julkista sektoria tehostavat toimet taas ovat kohdistuneet lähinnä suorittavaa työtä tekevään portaaseen.</p><p>Julkishallinnossa on lainsäädännöllä lokeroitu virkamiesten tehtävät entistä tarkemmin, mikä on johtanut lisääntyvään byrokratiaan, jäykkyyteen ja tehottomuuteen hallinnossa. Julkinen sektori on myös ollut hidas ottamaan käyttöön tehokkuutta kasvattavia menetelmiä ja teknologioita, koska sen ei ole tarvinnut kilpailla minkään muun tahon kanssa toiminnan tehokkuudessa.</p><p>Julkisen sektorin ongelmaa voidaan tarkastella Joseph Tainterin <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Joseph_Tainter"><u>teorialla</u></a>, missä yhteiskunta pyrkii vastaamaan kaikkiin uusiin haasteisiin monimutkaistumalla sisäisesti. Monimutkaistumisen on kuitenkin katsottu lisäävän yhteiskunnan tuottaviin osiin kohtuutonta vero- ja velkataakkaa sekä työvoimapulaa. Tainterin teoria onkin pätenyt julkisen hallinnon kasvussa erityisesti siirryttäessä tietoyhteiskuntaan.&nbsp; Yhteiskunnan monimutkaistuessa ja hallinnollisten kustannusten kohotessa niin sanottu rajahyöty laskee lopulta nollaan, jolloin kustannukset nousevat siitä saatua hyötyä suuremmaksi. Tämän seurauksena yhteiskunta romahtaa. On selvää, että Suomessa oman hallintomme rajahyöty eli kyky tarjota palveluita suhteessa kustannuksiin on lähentymässä kriittistä pistettä. Numeroiden valossa voidaan havaita, että verotuksen ja velanluonnin taakka lisäarvoa tuottavaa talouselämää kohtaan on jo selkeästi tuhoisampi kuin virkakoneistomme sille luoma lisäarvo.</p><p>Suurelta osin edellä mainittujen ilmiöiden seurauksena olemme päätyneet Suomessa tilanteeseen, jossa kansantaloutemme kantokyky ei vastaa julkisen sektorin laajuutta. Julkiset tulot eivät yksinkertaisesti riitä julkisten menojen kattamiseen, mikä onkin johtanut valtion ja kunnat tuhoisaan velkakierteeseen.</p><p><strong>Nokia ja päättäjien vastuuttomat päätökset</strong></p><p>Suomessa tuntuu elävän vielä tänäkin päivänä varsin vahvana ajattelutapa, jonka mukaan voisimme pääasiassa Nokian aikaansaaman taloudellisen menestyksen siivittämänä lisätä julkisia menoja entisestään tai pitää menot vähintään entisellään. Nokia kuitenkin tuli ja meni, eikä uutta vastaavaa menestystarinaa ole näköpiirissä. Nokia nousi aikoinaan markkina-arvoltaan ja voitoiltaan ennennäkemättömään asemaan, ja parhaimmillaan sen osuus maamme BKT:sta oli lähes neljä prosenttia ja viennistä viidesosa. Suomessa uskottiin Nokiaan aivan, kuten 1980-luvulla uskottiin idänkauppaan. Nokian tuoma taloudellinen hyvinvointi nähtiin ikuisena. Jos Suomen sen aikaiset päättäjät olisivat halunneet toimia vastuullisesti, he eivät olisi lähteneet paisuttamaan julkista sektoria yhden harvinaisen menestystarinan sokaisemina. Sen sijaan Nokian maksamat valtavat verot olisi tullut säästää öljytulonsa viisaasti rahastoivan Norjan tavoin. Poliittisten päättäjien olisi pitänyt ymmärtää, että Nokian voitot olivat vain tilapäisiä, kuten markkinataloudessa toimivien yritysten voitot yleensäkin ovat. Samoihin aikoihin Nokian kasvutarinan kanssa Suomessa yksityistettiin kansallisomaisuutta ulkomaisille sijoittajille, koska se sopi globaalikapitalismin talousoppiin. Todellisuudessa kyseessä oli kuitenkin erittäin helppo tapa poliitikoille saada helppoa rahaa julkisen sektorin paisuttamiseen realisoimalla <a href="http://blogit.iltalehti.fi/pauli-vahtera/2011/02/13/veronmaksajien-rahoja-menetetty-fortumissa-15-miljardia-euroa/"><u>alihintaan</u></a> vuosikymmenien aikana rakennettua kansallisvarallisuuttamme.</p><p><strong>Julkishallinnossa kummittelee tsaarinajan henki</strong></p><p>Julkisella sektorilla on kolme keskeistä tehtävää: julkisten palveluiden tarjoaminen, tulonjako (yksilöiden ja alueiden välillä) sekä talouden tasapainottaminen. Nämä tehtävät voidaan hoitaa tehokkaasti tai tehottomasti. Mielestäni tehokkaasti tuotettu hyvinvointi on kansamme ja kansantaloutemme kannalta aina parempi ratkaisu kuin tehottomasti tuotettu.</p><p>Kaikkien tuntema kansallismielinen imperialisminvastainen itsenäisyystaistelija Mahatma Gandhi katsoi, ettei kansakunta ole saavuttanut itsenäisyyttä todellisuudessa, jos sen hallintorakenne perustuu edelleen menneeseen siirtomaaherrojen palvelemiseksi tarkoitettuun virkakoneistoon, virkamiehiin, lakeihin ja näiden ylläpitämiseksi luotuun koulutusjärjestelmään. Kaikki tämä kustannettiin Intiassa kansan työväenluokkaa riistämällä. Virkamiesluokan hävittäminen ja koulutusjärjestelmän valjastaminen synnyttämään itsenäistä pienyrittäjyyttä lyhyen koulutusjakson jälkeen oli keskeinen osa Gandhin itsenäisyysvisiota. Tähän Intiassa ei ole kuitenkaan koskaan päästy, mikä on keskeinen syy maan köyhyysloukkuun.</p><p>Suomessa tilanne on samansuuntainen: Suomi itsenäistyi imperiumin osasta sata vuotta sitten, mutta silti edelleen maamme julkisen hallinnon toimintatavat vastaavat tsaarinajan virkajärjestelmää, joka ylläpitää itsessään ulkoisen imperiumin palvelijan roolia. Suomen alistuessa EU:n alamaiseksi tämä perimmäinen tarkoitus lakeijana on löytänyt itsensä uudelleen. Suomessa onkin siirrytty ryssänvallasta bryssänvaltaan. Tsaarin ajalta juontaa juurensa myös Suomen poikkeuksellisen vahva virkamiesvalta, joka on mahdollistanut hallintoportaan etuoikeutettujen jatkuvasti nostattaa omia menojaan suorittavan portaan kustannuksella. Suomen hallintopolitiikassa tulisikin nyt rohkeasti asettaa päämääräksi imperialististen rakenteiden purkaminen ja niiden muuntaminen kansakunnan palvelijaksi.</p><p><strong>Julkisen talouden pelastaminen</strong></p><p>Vahva ja itsenäinen kansallisvaltio sekä pieni ja tehokas julkinen hallinto eivät ole toinen toisensa pois sulkeva yhtälö. Itse koen kansallisvaltion ja itsenäisyyden vankkana kannattajana, että erityisesti niiden, jotka kannattavat itsenäisen kansallisvaltion säilyttämistä, tulisi olla eturintamassa tukemassa julkisen sektorin tehostamista, sillä nykyisen ylipaisuneen julkisen sektorin puolustelulla emme saa muuta kuin tuhoa aikaan. Tehottoman julkisen sektorin ylläpito nimittäin johtaisi kansakuntamme IMF:n velkaorjuuteen ja sitä kautta taloudellisen itsenäisyytemme menettämiseen.</p><p>Hallituspuolue sosialidemokraattien kärkipoliitikko Mikael Jungner <a href="http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1420713031517.html"><u>ehdotti</u></a> julkisen talouden pelastamiseen muun muassa seuraavia keinoja: käteisen rahan kieltäminen, tupakoinnin täyskielto ja veronkorotukset. On täysin selvää, että tällaisilla toimenpiteillä ei Suomen taloutta tulla pelastamaan. Sen sijaan meidän tulee keskittyä Suomessa työllisyyden edistämiseen, turhien menojen karsimiseen sekä saamaan aikaan rakenteellisia uudistuksia tuottavan työn helpottamisesta julkisen sektorin järkeistämiseen.</p><p>Julkisen sektorin tehostamiseksi voisimme laatia vaikkapa Kansallisen eheytysohjelman, joka voisi sisältää esimerkiksi seuraavanlaisia toimenpiteitä:</p><p><strong>1)</strong> Julkishallintoon perustetaan vahva elin, joka seuraa julkishallinnon kehittymistä ja joka tarvittaessa voi puuttua ja painostaa eri julkishallinnon osa-alueita toimimaan nykyistä järkevämmin. Tällä tavoin voidaan lisätä tehokkuutta esimerkiksi sellaisten muutosprosessien kohdalla, jotka vaativat useiden hallinnonalojen välistä tiedonvaihtoa ja yhteistyötä. Samalla kyseinen elin pitäisi myös huolta julkisten prosessien läpinäkyvyydestä.</p><p><strong>2)</strong> Kaikki virkamiehet, jotka hoitavat asiansa esimerkillisesti tulee palkita, ja vastaavasti ne, jotka toimivat tehottomasti täytyy irtisanoa nopeasti. Myös kuntaliitosten yhteydessä esiintyvistä pitkistä irtisanomisajoista on päästävä eroon. Julkisen hallinnon virkamiehillä tulee myös olla käytössään ajanmukaisimmat johtamisvälineet.</p><p><strong>3)</strong> Julkishallinnon tulee rohkeasti niin sanotusti tuotteistaa ongelmat sen sijaan, että se pyrkisi itse ratkaisemaan niitä. Esimerkiksi Espoossa ratkaisua vaativat uudet palvelukokonaisuudet tuotteistetaan eli kaupunki asettaa ongelmat markkinoille ja antaa ulkopuolisille toimijoille mahdollisuuden ratkaista ne. Tällä tavoin Espoo osallistaa julkishallinnon ulkopuoliset toimijat ja saa käyttöönsä suuren määrän luovaa potentiaalia ongelmien ratkaisuun. Julkisen vallan on kuitenkin pidettävä huolta siitä, että palveluita tuottavat ulkopuoliset toimijat ovat kotimaisia, vastuullisia ja rehellisiä yrityksiä.</p><p><strong>4)</strong> Suomessa on puhuttu valtaeliitin suulla huutavasta työvoimapulasta jo 1980-luvulta alkaen. Itse en usko iankaikkiseen työvoimapulalauluun, vaan ennemminkin Pauli Vahteran <a href="http://blogit.iltalehti.fi/pauli-vahtera/2015/02/02/vai-ei-suomi-parjaa-ilman-maahanmuuttoa/"><u>analyysiin</u></a> aiheesta. Koen kuitenkin ongelmaksi se, että nykyinen julkishallinto imee tällä hetkellä liikaa työvoimaa kansantalouden tuottavasta toiminnasta, mikä on johtanut siihen, että kaikille yrityksille ei enää riitä kaikissa tilanteissa tarpeeksi kotimaista työvoimaa. Yrityksille kuitenkin saadaan lisää työvoimaa, kun julkisen hallinnon työntekijöitä vapautetaan julkishallinnollisista paperinpyöritystehtävistä yksityisen sektorin tuottavaksi moottoriksi.</p><p>Julkisen hallinnon pöhöttyminen on ongelmana suurin, mutta ei julkisen talouden saralla tietenkään ainoa. Muita keskeisiä ongelmia ovat esimerkiksi nykyisen verojärjestelmämme monimutkaisuus ja päätöksenteon ennakoimattomuus. Lisäksi keskeisen ongelman Suomessa muodostaa kuntatalouden heikentynyt tila 2000-luvulla. Kuntauudistus nousi kuitenkin liian keskeiseen asemaan kestävyysvajeen taittamisen kannalta. Päättäjien olisikin keskityttävä nyt siihen, että kuntien velvoitteita saadaan vähennettyä merkittävässä määrin.</p><p>On kummallista, että Suomi on onnistunut selviytymään sodista ja maassamme on luotu esimerkiksi Nokian kaltainen menestystarina, mutta emme ole kuitenkaan näillä näkymin kykeneväisiä julkishallinnon tehostamiseen, jolla osaltaan estettäisiin maamme taloudellinen katastrofi ja joutuminen IMF:n velkaorjuuteen. Poliittisen apatian ja eturyhmien eduntavoittelun takia kaikki se, minkä puolesta menneet sukupolvet taistelivat uhkaa valua viemäristä alas. Jos joudumme IMF:n holhoukseen, se tulee vaatimaan entistä ankarampaa julkisten palveluiden yksityistämistä sekä kansallisten luonnonvarojemme myyntiä kansainvälisille sijoittajille. Tämä olisi tuhoisa kohtalo kansakuntamme itsenäisyydelle.</p><p>&nbsp;<br />Olli Immonen<br />kansanedustaja (ps.)<br />Oulu</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Olemme ajautuneet Suomessa kansantaloudellisesti tuhon tielle, jonka päässä häämöttää pahimmillaan IMF:n velkaorjuus, taloudellisen itsenäisyyden menettäminen ja kansallisomaisuuden ulosmittaus velkojen pantiksi. Suomen talouskasvu on ollut hidasta, ja kokonaistuotanto on supistunut kolme vuotta peräkkäin. Suomen nykyinen valtaeliitti ei ole edes yrittänyt vakauttaa julkista taloutta, eikä tehdyillä sopeuttamistoimilla ole saatu valtion velkasuhdetta juuri lainkaan taittumaan. Kaikille poliittisille päättäjille luulisi jo käyneen selväksi, että Suomen valtion velan ja kokonaistuotannon suhde on saatava käännettyä mahdollisimman nopeasti selkeään laskuun. Tämä on kuitenkin haastavaa erityisesti tilanteessa, jossa poliittiset aateliset pyrkivät kaikin keinoin suojelemaan omaa virkaläänitystään.

Selvästi suurimman ongelman maassamme muodostaa ylipaisunut julkinen sektori ja sen kallispalkkaisen virkamieskunnan räjähdysmäinen kasvu. Kun vielä vuonna 1960 julkisten menojen osuus BKT:sta oli 27,8 prosenttia, vuonna 2013 vastaava osuus oli jo 57,7 prosenttia. Julkishallinnon menot noin 104 miljardin euron julkisista kokonaismenoista oli peräti noin 14 miljardia euroa.

Hyvinvointivaltiomme natisee liitoksistaan esimerkiksi väestön ikääntymisen ja talouden rakennemuutoksen seurauksena. Julkisen talouden menot uhkaavat pitkällä aikavälillä jäädä tuloja suuremmiksi. Silti budjettitalouden kokonaismenot ovat kasvaneet vuodesta 2008 peräti 20 prosenttia. Työ- ja elinkeinoministeriössä hallintomenojen kasvu on ollut tätäkin suurempaa, huikeat 70 prosenttia, ja sisäministeriössä 45 prosenttia. Yhtenä esimerkkinä täysin turhista raharei’istä voidaan mainita poliittisen toiminnan avustamisen ja puolueiden saamien määrärahojen liki kaksinkertaistuminen. Huolestuttavaa ja kysymyksiä herättävää on ollut myös se, että sosiaalimenot ovat 2000-luvulla kasvaneet maassamme räikeästi muuhun Eurooppaan verrattuna. Tämä järjetön kasvu ei kuitenkaan näy reaalielämässä ulostulevana antina.

Ylipaisunutta julkista sektoria on pitkään käsitelty Suomessa väärällä tavalla, sillä esimerkiksi suorittavaa porrasta (=sairaanhoitajat, poliisit jne.) ja hallintoporrasta ei ole osattu erottaa keskusteluissa selvästi toisistaan. Näiden toimijoiden tahaton tai tahallinen sekoittaminen keskenään sekä hyssyttely pöhöttyneestä julkishallinnosta ovat olleet vahingollisia, sillä ne ovat johtaneet julkisen sektorin paisumiseen entisestään ja verorahojen valumiseen enenevissä määrin sellaisten rakenteiden kasvattamiseen, joista kansa ei käytännössä hyödy lainkaan ja joiden ylläpitäminen ei ole taloudellisesti mahdollista. Julkinen sektori on aiheena äärimmäisen tärkeä, ja siitä täytyy uskaltaa puhua erityisesti näin vaalien alla, kun ihmisten mielenkiinto politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita kohtaan on suurimmillaan. Olen käsitellyt julkisen sektorin paisumiseen liittyviä ongelmia aikaisemmin kirjoituksissani Ylipaisunut julkinen sektori painaa Suomen suohon ja Paisunut julkinen sektori säästökuurille. Myös suuresti arvostamani politiikan kommentaattori Pauli Vahtera on käsitellyt julkisen sektorin ongelmia blogissaan ansiokkaasti.

Virkamiesfeodalismin paluu

Julkishallinto on paisunut pääasiassa siksi, koska hallinnossamme pukki toimii kaalimaan vartijana. Suomessa eri eturyhmät ovat pystyneet feodaalisen järjestelmän tavoin läänittämään virkoja puolueaatelin aseman betonoimiseksi. Järjestelmää on läänitetty muun muassa sosialidemokraattien säätelijä- ja sosiaalitätiarmeijalle, keskustan maakunta-aatelin suurtilallisten tukiaisautomaatin ylläpitämiseksi, kokoomuksen Akava-yläluokan asemien turvaamiseksi sekä RKP:n aateliskielen aseman vahvistamiseksi.

Läänitysjärjestelmän voidaan sanoa olevan myös sukupolvinen. Kun ennen vasemmistolaisuus oli luokkataistelua työväenluokan ja riistoporvarien välillä, tänään tuo luokkataistelu on siirtynyt vaivihkaa pienipalkkaisten harjoittelu-, pätkä- ja silpputöissä sekä turhissa opinnoissa ja karensseissa pyörivien nuorten ikäluokkien ja virkapöytiensä takana pöhöttyvien kallispalkkaisten virkataistolaisten väliseksi mittelöksi. Näiden virkataistolaisten palkat maksetaan nimenomaan verotuksen kautta työväenluokkaa riistämällä. Luonnollisesti tämä iskee kaikkein pahiten nuorempiin ikäpolviin, jotka kouluttautuvat loputtoman pätkätyöputken kautta, koska säällisen työsuhteen saaminen on muuttunut liian säädellyksi ja yliverotetuksi. Tällöin yritykset joutuvat suosimaan mieluummin esimerkiksi työvoimatoimiston välittämiä työharjoittelijoita kuin täysipalkkaista työvoimaa. Suuremmat ikäluokat ovat ay-mekanismin kautta suojanneet asemansa, jolloin nuoret, joiden pitäisi kannatella kansaa harteillaan perhettä rakentamalla ja suurempien ikäluokkien ansiosidonnaisia eläkkeitä halpatöidensä veroista makselemalla, rusentuvat taakan alle.

Myös virkamiesaatelin halvoiksi rengeiksi hamutut kouluttamattomat maahanmuuttajat kilpailevat samoista niukoista resursseista nuoren ikäpolven kanssa, jolloin matalapalkka-alojen oloja ei tarvitse koskaan parantaa, kun työvoimasta ylläpidetään keinotekoista ylitarjontaa sosiaalisesti tuhoisin seurauksin. Maahanmuuttajien synnyttämän työvoimareservin huolto ja ylläpito on luonut maahamme uuden, kovassa nousussa olevan teollisuuden alan (kotouttamisteollisuuden), mikä ei kuitenkaan kelpaa vientituotteeksi. Tämä kehitys näyttäytyy nykyisen valtaeliitin talousnäkemyksillä kasvuna, mutta tosiasiassa sosiaaliset kasautuvat seuraukset ovat yhteiskunnallemme hyvin tuhoisia.

Sanotaan, että kun vallanpitäjä käyttää toisten ihmisten rahoja muihin ihmisiin, taloudellinen kurinalaisuus rapistuu. Näin Suomessa on selvästi tapahtunut. Lisäksi on ajateltu, että mitä enemmän poliitikko lupailee ”kaikkea kivaa kaikille” vaalien alla ja toteuttaa rahanjakoa vaalikauden aikana, sitä enemmän poliitikon suosio kasvaa. Osittain tämän seurauksena Suomessa on pyritty liian kauan välttelemään ns. epämiellyttäviä ja erilaisia eturyhmiä vähemmän tyydyttäviä päätöksiä talouspolitiikan saralla, vaikka ne olisivat kansakuntamme menestyksen ja hyvinvoinnin kannalta välttämättömiä. Valtionhallinnossa jokainen yksikkö puolestaan pyrkii kasvattamaan määrärahojaan, sillä sen myötä se pystyy kasvattamaan organisaatiotaan ja saavuttamaan lisää vaikutusvaltaa.

Maailmantalouden rakennemuutoksen seurauksena olemme menettäneet valtavasti työpaikkoja teollisesta alkutuotannosta, mikä on johtanut siihen, että työllisyystilastoja on pyritty paikkaamaan petollisella tavalla paisuttamalla julkista sektoria. Virkamieskunta julkishallinnossa onkin viime vuosikymmenien ja vuosien aikana moninkertaistunut sekä valtio- että paikallistasolla. Julkista sektoria tehostavat toimet taas ovat kohdistuneet lähinnä suorittavaa työtä tekevään portaaseen.

Julkishallinnossa on lainsäädännöllä lokeroitu virkamiesten tehtävät entistä tarkemmin, mikä on johtanut lisääntyvään byrokratiaan, jäykkyyteen ja tehottomuuteen hallinnossa. Julkinen sektori on myös ollut hidas ottamaan käyttöön tehokkuutta kasvattavia menetelmiä ja teknologioita, koska sen ei ole tarvinnut kilpailla minkään muun tahon kanssa toiminnan tehokkuudessa.

Julkisen sektorin ongelmaa voidaan tarkastella Joseph Tainterin teorialla, missä yhteiskunta pyrkii vastaamaan kaikkiin uusiin haasteisiin monimutkaistumalla sisäisesti. Monimutkaistumisen on kuitenkin katsottu lisäävän yhteiskunnan tuottaviin osiin kohtuutonta vero- ja velkataakkaa sekä työvoimapulaa. Tainterin teoria onkin pätenyt julkisen hallinnon kasvussa erityisesti siirryttäessä tietoyhteiskuntaan.  Yhteiskunnan monimutkaistuessa ja hallinnollisten kustannusten kohotessa niin sanottu rajahyöty laskee lopulta nollaan, jolloin kustannukset nousevat siitä saatua hyötyä suuremmaksi. Tämän seurauksena yhteiskunta romahtaa. On selvää, että Suomessa oman hallintomme rajahyöty eli kyky tarjota palveluita suhteessa kustannuksiin on lähentymässä kriittistä pistettä. Numeroiden valossa voidaan havaita, että verotuksen ja velanluonnin taakka lisäarvoa tuottavaa talouselämää kohtaan on jo selkeästi tuhoisampi kuin virkakoneistomme sille luoma lisäarvo.

Suurelta osin edellä mainittujen ilmiöiden seurauksena olemme päätyneet Suomessa tilanteeseen, jossa kansantaloutemme kantokyky ei vastaa julkisen sektorin laajuutta. Julkiset tulot eivät yksinkertaisesti riitä julkisten menojen kattamiseen, mikä onkin johtanut valtion ja kunnat tuhoisaan velkakierteeseen.

Nokia ja päättäjien vastuuttomat päätökset

Suomessa tuntuu elävän vielä tänäkin päivänä varsin vahvana ajattelutapa, jonka mukaan voisimme pääasiassa Nokian aikaansaaman taloudellisen menestyksen siivittämänä lisätä julkisia menoja entisestään tai pitää menot vähintään entisellään. Nokia kuitenkin tuli ja meni, eikä uutta vastaavaa menestystarinaa ole näköpiirissä. Nokia nousi aikoinaan markkina-arvoltaan ja voitoiltaan ennennäkemättömään asemaan, ja parhaimmillaan sen osuus maamme BKT:sta oli lähes neljä prosenttia ja viennistä viidesosa. Suomessa uskottiin Nokiaan aivan, kuten 1980-luvulla uskottiin idänkauppaan. Nokian tuoma taloudellinen hyvinvointi nähtiin ikuisena. Jos Suomen sen aikaiset päättäjät olisivat halunneet toimia vastuullisesti, he eivät olisi lähteneet paisuttamaan julkista sektoria yhden harvinaisen menestystarinan sokaisemina. Sen sijaan Nokian maksamat valtavat verot olisi tullut säästää öljytulonsa viisaasti rahastoivan Norjan tavoin. Poliittisten päättäjien olisi pitänyt ymmärtää, että Nokian voitot olivat vain tilapäisiä, kuten markkinataloudessa toimivien yritysten voitot yleensäkin ovat. Samoihin aikoihin Nokian kasvutarinan kanssa Suomessa yksityistettiin kansallisomaisuutta ulkomaisille sijoittajille, koska se sopi globaalikapitalismin talousoppiin. Todellisuudessa kyseessä oli kuitenkin erittäin helppo tapa poliitikoille saada helppoa rahaa julkisen sektorin paisuttamiseen realisoimalla alihintaan vuosikymmenien aikana rakennettua kansallisvarallisuuttamme.

Julkishallinnossa kummittelee tsaarinajan henki

Julkisella sektorilla on kolme keskeistä tehtävää: julkisten palveluiden tarjoaminen, tulonjako (yksilöiden ja alueiden välillä) sekä talouden tasapainottaminen. Nämä tehtävät voidaan hoitaa tehokkaasti tai tehottomasti. Mielestäni tehokkaasti tuotettu hyvinvointi on kansamme ja kansantaloutemme kannalta aina parempi ratkaisu kuin tehottomasti tuotettu.

Kaikkien tuntema kansallismielinen imperialisminvastainen itsenäisyystaistelija Mahatma Gandhi katsoi, ettei kansakunta ole saavuttanut itsenäisyyttä todellisuudessa, jos sen hallintorakenne perustuu edelleen menneeseen siirtomaaherrojen palvelemiseksi tarkoitettuun virkakoneistoon, virkamiehiin, lakeihin ja näiden ylläpitämiseksi luotuun koulutusjärjestelmään. Kaikki tämä kustannettiin Intiassa kansan työväenluokkaa riistämällä. Virkamiesluokan hävittäminen ja koulutusjärjestelmän valjastaminen synnyttämään itsenäistä pienyrittäjyyttä lyhyen koulutusjakson jälkeen oli keskeinen osa Gandhin itsenäisyysvisiota. Tähän Intiassa ei ole kuitenkaan koskaan päästy, mikä on keskeinen syy maan köyhyysloukkuun.

Suomessa tilanne on samansuuntainen: Suomi itsenäistyi imperiumin osasta sata vuotta sitten, mutta silti edelleen maamme julkisen hallinnon toimintatavat vastaavat tsaarinajan virkajärjestelmää, joka ylläpitää itsessään ulkoisen imperiumin palvelijan roolia. Suomen alistuessa EU:n alamaiseksi tämä perimmäinen tarkoitus lakeijana on löytänyt itsensä uudelleen. Suomessa onkin siirrytty ryssänvallasta bryssänvaltaan. Tsaarin ajalta juontaa juurensa myös Suomen poikkeuksellisen vahva virkamiesvalta, joka on mahdollistanut hallintoportaan etuoikeutettujen jatkuvasti nostattaa omia menojaan suorittavan portaan kustannuksella. Suomen hallintopolitiikassa tulisikin nyt rohkeasti asettaa päämääräksi imperialististen rakenteiden purkaminen ja niiden muuntaminen kansakunnan palvelijaksi.

Julkisen talouden pelastaminen

Vahva ja itsenäinen kansallisvaltio sekä pieni ja tehokas julkinen hallinto eivät ole toinen toisensa pois sulkeva yhtälö. Itse koen kansallisvaltion ja itsenäisyyden vankkana kannattajana, että erityisesti niiden, jotka kannattavat itsenäisen kansallisvaltion säilyttämistä, tulisi olla eturintamassa tukemassa julkisen sektorin tehostamista, sillä nykyisen ylipaisuneen julkisen sektorin puolustelulla emme saa muuta kuin tuhoa aikaan. Tehottoman julkisen sektorin ylläpito nimittäin johtaisi kansakuntamme IMF:n velkaorjuuteen ja sitä kautta taloudellisen itsenäisyytemme menettämiseen.

Hallituspuolue sosialidemokraattien kärkipoliitikko Mikael Jungner ehdotti julkisen talouden pelastamiseen muun muassa seuraavia keinoja: käteisen rahan kieltäminen, tupakoinnin täyskielto ja veronkorotukset. On täysin selvää, että tällaisilla toimenpiteillä ei Suomen taloutta tulla pelastamaan. Sen sijaan meidän tulee keskittyä Suomessa työllisyyden edistämiseen, turhien menojen karsimiseen sekä saamaan aikaan rakenteellisia uudistuksia tuottavan työn helpottamisesta julkisen sektorin järkeistämiseen.

Julkisen sektorin tehostamiseksi voisimme laatia vaikkapa Kansallisen eheytysohjelman, joka voisi sisältää esimerkiksi seuraavanlaisia toimenpiteitä:

1) Julkishallintoon perustetaan vahva elin, joka seuraa julkishallinnon kehittymistä ja joka tarvittaessa voi puuttua ja painostaa eri julkishallinnon osa-alueita toimimaan nykyistä järkevämmin. Tällä tavoin voidaan lisätä tehokkuutta esimerkiksi sellaisten muutosprosessien kohdalla, jotka vaativat useiden hallinnonalojen välistä tiedonvaihtoa ja yhteistyötä. Samalla kyseinen elin pitäisi myös huolta julkisten prosessien läpinäkyvyydestä.

2) Kaikki virkamiehet, jotka hoitavat asiansa esimerkillisesti tulee palkita, ja vastaavasti ne, jotka toimivat tehottomasti täytyy irtisanoa nopeasti. Myös kuntaliitosten yhteydessä esiintyvistä pitkistä irtisanomisajoista on päästävä eroon. Julkisen hallinnon virkamiehillä tulee myös olla käytössään ajanmukaisimmat johtamisvälineet.

3) Julkishallinnon tulee rohkeasti niin sanotusti tuotteistaa ongelmat sen sijaan, että se pyrkisi itse ratkaisemaan niitä. Esimerkiksi Espoossa ratkaisua vaativat uudet palvelukokonaisuudet tuotteistetaan eli kaupunki asettaa ongelmat markkinoille ja antaa ulkopuolisille toimijoille mahdollisuuden ratkaista ne. Tällä tavoin Espoo osallistaa julkishallinnon ulkopuoliset toimijat ja saa käyttöönsä suuren määrän luovaa potentiaalia ongelmien ratkaisuun. Julkisen vallan on kuitenkin pidettävä huolta siitä, että palveluita tuottavat ulkopuoliset toimijat ovat kotimaisia, vastuullisia ja rehellisiä yrityksiä.

4) Suomessa on puhuttu valtaeliitin suulla huutavasta työvoimapulasta jo 1980-luvulta alkaen. Itse en usko iankaikkiseen työvoimapulalauluun, vaan ennemminkin Pauli Vahteran analyysiin aiheesta. Koen kuitenkin ongelmaksi se, että nykyinen julkishallinto imee tällä hetkellä liikaa työvoimaa kansantalouden tuottavasta toiminnasta, mikä on johtanut siihen, että kaikille yrityksille ei enää riitä kaikissa tilanteissa tarpeeksi kotimaista työvoimaa. Yrityksille kuitenkin saadaan lisää työvoimaa, kun julkisen hallinnon työntekijöitä vapautetaan julkishallinnollisista paperinpyöritystehtävistä yksityisen sektorin tuottavaksi moottoriksi.

Julkisen hallinnon pöhöttyminen on ongelmana suurin, mutta ei julkisen talouden saralla tietenkään ainoa. Muita keskeisiä ongelmia ovat esimerkiksi nykyisen verojärjestelmämme monimutkaisuus ja päätöksenteon ennakoimattomuus. Lisäksi keskeisen ongelman Suomessa muodostaa kuntatalouden heikentynyt tila 2000-luvulla. Kuntauudistus nousi kuitenkin liian keskeiseen asemaan kestävyysvajeen taittamisen kannalta. Päättäjien olisikin keskityttävä nyt siihen, että kuntien velvoitteita saadaan vähennettyä merkittävässä määrin.

On kummallista, että Suomi on onnistunut selviytymään sodista ja maassamme on luotu esimerkiksi Nokian kaltainen menestystarina, mutta emme ole kuitenkaan näillä näkymin kykeneväisiä julkishallinnon tehostamiseen, jolla osaltaan estettäisiin maamme taloudellinen katastrofi ja joutuminen IMF:n velkaorjuuteen. Poliittisen apatian ja eturyhmien eduntavoittelun takia kaikki se, minkä puolesta menneet sukupolvet taistelivat uhkaa valua viemäristä alas. Jos joudumme IMF:n holhoukseen, se tulee vaatimaan entistä ankarampaa julkisten palveluiden yksityistämistä sekä kansallisten luonnonvarojemme myyntiä kansainvälisille sijoittajille. Tämä olisi tuhoisa kohtalo kansakuntamme itsenäisyydelle.

 
Olli Immonen
kansanedustaja (ps.)
Oulu

]]>
16 http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/186158-ylisuuri-julkishallinto-tie-itsenaisyydesta-velkaorjuuteen#comments Wed, 04 Feb 2015 16:18:08 +0000 Olli Immonen http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/186158-ylisuuri-julkishallinto-tie-itsenaisyydesta-velkaorjuuteen
Ei julkisia terveyspalveluja paperittomille maahanmuuttajille http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/185479-ei-julkisia-terveyspalveluja-paperittomille-maahanmuuttajille <p>Hallitus tuo huomenna eduskunnan käsiteltäväksi ja salikeskusteluun lakiesityksen, jolla ollaan velvoittamassa kunnat antamaan nykyistä laajempia terveyspalveluja niin kutsutuille paperittomille maahanmuuttajille eli henkilöille, joilla on tilapäinen oleskelulupa tai jotka ovat maassa laittomasti. Mielestäni kyseinen esitys on suoraan sanottuna täysin järjetön. Samaan aikaan, kun kunnat ja valtio kamppailevat niukkenevilla resursseilla suomalaisten riittävien palvelujen turvaamisen kanssa, hallitus haluaa laajentaa julkisia terveyspalveluja Suomessa laittomasti oleskelevien henkilöiden kohdalla.</p><p>Jo tällä hetkellä valtion kunnille velvoittamien tehtävien määrä on liian suuri, ja tämä hallituksen esitys lisäisi työmäärää entisestään. Puhumattakaan siitä, millaisia mahdollisia muita ongelmia paperittomien maahanmuuttajien houkuttelu Suomeen synnyttäisi. Paperittomilla maahanmuuttajilla ei ole edellytyksiä toimeentuloon maassamme, mikä voisi johtaa kasvavaan rikollisuuteen. Ilman asuntoa ja työtä Suomeen tulleet maahanmuuttajat lisäisivät turvattomuuden tunnetta kansalaistemme keskuudessa.</p><p>Vaikka hallituksen lakiesityksessä tarkennetaan terveyspalveluiden tarjoamisen olevan maksullista, todetaan siinä kuitenkin myös samaan hengenvetoon, ettei henkilön maksukyvyttömyys saa olla esteenä palveluiden tarjoamiselle. Näin ollen viime kädessä maksuvelvollisuus siirtyykin rehelliselle suomalaiselle veronmaksajalle. Hallitus esittää paperittomille maahanmuuttajille oikeutta &rdquo;terveydenhuollon ammattihenkilön välttämättömiksi arvioimiin, lyhytkestoisiin terveyspalveluihin&rdquo;, mikä velvoittaisi kunnat tarjoamaan (ja samalla kustantamaan) laittomasti maassa oleskeleville myös raskauteen ja synnytykseen liittyviä palveluita.</p><p>Lisäksi on todettava, että&nbsp;hallituksen esityksen selvitys- ja valmistelutyö on ollut puutteellista, esimerkiksi vaikutus- ja kustannusarvioiden osalta.&nbsp; Hallitus esittää laittomasti maassa oleville muun muassa kroonisten ja kalliiden tartuntatautien seulontaa sekä elinikäistä hoitoa. Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan perussuomalaisten jäsen, Hanna Mäntylä arvioi esimerkiksi kroonisen c-hepatiitin hoidon maksavan henkilöä kohden noin 90 000 euroa ja vastustuskykyiseksi todetun tuberkuloosin kahden vuoden hoidon noin 160 000 euroa henkilöä kohden vuodessa. Hallituksen arviot 500 000 euron vuosittaisista kustannuksista eivät voi siis itää paikkansa.</p><p>On syytä mainita, että jo nykyisin laki turvaa kiireellisen hoidon laittomasti maassa oleskeleville henkilöille, jolla pystytään pitämään yleisvaaralliset tartuntataudit aisoissa. Mikäli hallituksen esitys hyväksytään ja terveyspalveluita aletaan tarjota laajenevassa määrin paperittomille maahanmuuttajille, tulee maahamme kohdistumaan tulevaisuudessa enenevissä määrin niin sanottua synnytysturismia ja muuta terveysmatkailua. Esimerkiksi Iso-Britanniassa terveysmatkailu aiheuttaa vuosittain arviolta jopa 95 miljoonan euron rasitteen julkiselle terveydenhuollolle. Vuonna 2012 kyseisessä maassa peräti kahta kolmesta ulkomaalaisesta potilaasta ei voitu laskuttaa heidän saamastaan hoidosta, sillä heitä ei voitu tunnistaa.</p><p>Muualta Euroopasta löytyy varoittavia esimerkkejä siitä, mihin ongelmiin myös Suomessa voidaan joutua, jos kyseinen lakiesitys hyväksytään. On käsittämätöntä, että olemme tekemässä Suomessa samoja virheitä, joita samanaikaisesti muualla Euroopassa pyritään korjaamaan. Esimerkiksi Espanja ja Portugali ovat tiukentaneet toimia lisääntyneen terveysturismin vuoksi. Saksassa puolestaan vaaditaan, että terveydenhuollon hoitohenkilökunnan tulee jatkossa ilmoittaa viranomaisille laittomasti maassa olevasta henkilöstä. Suomessa tämä ei ole nyt mahdollista, koska hoitohenkilökuntaa sitovat tiukat salassapitosäädökset.</p><p>Suomen ei tule pyrkiä koko maailman pelastajaksi, vaan sen tulee huolehtia ensisijaisesti omista kansalaisistaan. Paperittomien terveyspalveluiden turvaamisella aiheutetaan ainoastaan hallaa hyvinvointiyhteiskunnallemme ja houkutellaan maahan terveyspalveluiden perässä tulevia laittomia maahanmuuttajia. Sen sijaan, että entistä enemmän rasittaisimme julkista terveydenhuoltojärjestelmäämme, meidän pitäisi keskittyä siihen, miten voisimme tulevaisuudessa edesauttaa laittomien maahanmuuttajien kiinnisaamista ja nopeuttaa karkottamispäätösten käsittelyä laittomasti maassa oleskelevien henkilöiden kohdalla.</p><p><br />Olli Immonen<br />kansanedustaja (ps.)<br />Oulu</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Hallitus tuo huomenna eduskunnan käsiteltäväksi ja salikeskusteluun lakiesityksen, jolla ollaan velvoittamassa kunnat antamaan nykyistä laajempia terveyspalveluja niin kutsutuille paperittomille maahanmuuttajille eli henkilöille, joilla on tilapäinen oleskelulupa tai jotka ovat maassa laittomasti. Mielestäni kyseinen esitys on suoraan sanottuna täysin järjetön. Samaan aikaan, kun kunnat ja valtio kamppailevat niukkenevilla resursseilla suomalaisten riittävien palvelujen turvaamisen kanssa, hallitus haluaa laajentaa julkisia terveyspalveluja Suomessa laittomasti oleskelevien henkilöiden kohdalla.

Jo tällä hetkellä valtion kunnille velvoittamien tehtävien määrä on liian suuri, ja tämä hallituksen esitys lisäisi työmäärää entisestään. Puhumattakaan siitä, millaisia mahdollisia muita ongelmia paperittomien maahanmuuttajien houkuttelu Suomeen synnyttäisi. Paperittomilla maahanmuuttajilla ei ole edellytyksiä toimeentuloon maassamme, mikä voisi johtaa kasvavaan rikollisuuteen. Ilman asuntoa ja työtä Suomeen tulleet maahanmuuttajat lisäisivät turvattomuuden tunnetta kansalaistemme keskuudessa.

Vaikka hallituksen lakiesityksessä tarkennetaan terveyspalveluiden tarjoamisen olevan maksullista, todetaan siinä kuitenkin myös samaan hengenvetoon, ettei henkilön maksukyvyttömyys saa olla esteenä palveluiden tarjoamiselle. Näin ollen viime kädessä maksuvelvollisuus siirtyykin rehelliselle suomalaiselle veronmaksajalle. Hallitus esittää paperittomille maahanmuuttajille oikeutta ”terveydenhuollon ammattihenkilön välttämättömiksi arvioimiin, lyhytkestoisiin terveyspalveluihin”, mikä velvoittaisi kunnat tarjoamaan (ja samalla kustantamaan) laittomasti maassa oleskeleville myös raskauteen ja synnytykseen liittyviä palveluita.

Lisäksi on todettava, että hallituksen esityksen selvitys- ja valmistelutyö on ollut puutteellista, esimerkiksi vaikutus- ja kustannusarvioiden osalta.  Hallitus esittää laittomasti maassa oleville muun muassa kroonisten ja kalliiden tartuntatautien seulontaa sekä elinikäistä hoitoa. Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan perussuomalaisten jäsen, Hanna Mäntylä arvioi esimerkiksi kroonisen c-hepatiitin hoidon maksavan henkilöä kohden noin 90 000 euroa ja vastustuskykyiseksi todetun tuberkuloosin kahden vuoden hoidon noin 160 000 euroa henkilöä kohden vuodessa. Hallituksen arviot 500 000 euron vuosittaisista kustannuksista eivät voi siis itää paikkansa.

On syytä mainita, että jo nykyisin laki turvaa kiireellisen hoidon laittomasti maassa oleskeleville henkilöille, jolla pystytään pitämään yleisvaaralliset tartuntataudit aisoissa. Mikäli hallituksen esitys hyväksytään ja terveyspalveluita aletaan tarjota laajenevassa määrin paperittomille maahanmuuttajille, tulee maahamme kohdistumaan tulevaisuudessa enenevissä määrin niin sanottua synnytysturismia ja muuta terveysmatkailua. Esimerkiksi Iso-Britanniassa terveysmatkailu aiheuttaa vuosittain arviolta jopa 95 miljoonan euron rasitteen julkiselle terveydenhuollolle. Vuonna 2012 kyseisessä maassa peräti kahta kolmesta ulkomaalaisesta potilaasta ei voitu laskuttaa heidän saamastaan hoidosta, sillä heitä ei voitu tunnistaa.

Muualta Euroopasta löytyy varoittavia esimerkkejä siitä, mihin ongelmiin myös Suomessa voidaan joutua, jos kyseinen lakiesitys hyväksytään. On käsittämätöntä, että olemme tekemässä Suomessa samoja virheitä, joita samanaikaisesti muualla Euroopassa pyritään korjaamaan. Esimerkiksi Espanja ja Portugali ovat tiukentaneet toimia lisääntyneen terveysturismin vuoksi. Saksassa puolestaan vaaditaan, että terveydenhuollon hoitohenkilökunnan tulee jatkossa ilmoittaa viranomaisille laittomasti maassa olevasta henkilöstä. Suomessa tämä ei ole nyt mahdollista, koska hoitohenkilökuntaa sitovat tiukat salassapitosäädökset.

Suomen ei tule pyrkiä koko maailman pelastajaksi, vaan sen tulee huolehtia ensisijaisesti omista kansalaisistaan. Paperittomien terveyspalveluiden turvaamisella aiheutetaan ainoastaan hallaa hyvinvointiyhteiskunnallemme ja houkutellaan maahan terveyspalveluiden perässä tulevia laittomia maahanmuuttajia. Sen sijaan, että entistä enemmän rasittaisimme julkista terveydenhuoltojärjestelmäämme, meidän pitäisi keskittyä siihen, miten voisimme tulevaisuudessa edesauttaa laittomien maahanmuuttajien kiinnisaamista ja nopeuttaa karkottamispäätösten käsittelyä laittomasti maassa oleskelevien henkilöiden kohdalla.


Olli Immonen
kansanedustaja (ps.)
Oulu

]]>
6 http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/185479-ei-julkisia-terveyspalveluja-paperittomille-maahanmuuttajille#comments Tue, 27 Jan 2015 16:43:14 +0000 Olli Immonen http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/185479-ei-julkisia-terveyspalveluja-paperittomille-maahanmuuttajille
Nykyeliitti haluaa vaieta maahanmuuton ongelmista http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/184459-nykyeliitti-haluaa-vaieta-maahanmuuton-ongelmista <p>Perussuomaiset yrittivät nostaa tänään (15.1.2015) eduskunnan kyselytunnilla keskusteluun Suomen epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan sekä sen vaikutukset islamismin ja terrorismin vahvistumiselle Suomessa ja Suomen kansalaisiin kohdistuvaan terroriuhkaan. Kyselytunnin käynnistyttyä ja kansanedustaja Maria Lohelan (ps.) esitettyä ensimmäisen kysymyksen aiheesta eduskuntasalin ilmapiiri muuttui vaivaantuneeksi. Hallituksen edustajat yrittivät parhaansa mukaan kiemurrella heille vaikeiden kysymysten edessä. Erityisesti kysymystemme&nbsp;kiertelyssä ja ongelmien maton alle lakaisussa kunnostautui kokoomuslainen pääministeri Alexander Stubb ja hänen monikultturistinen hengenheimolaisensa, ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.).</p><p>Vanhojen puolueiden kiemurtelu kyseisen aiheen edessä on tietysti aivan ymmärrettävää, sillä ovathan ne omalla epäonnistuneella politiikallaan olleet luomassa pohjaa maahanmuuttoon liittyvien ongelmien kasvulle Suomessa jo useiden vuosikymmenten ajan. Eduskunnan puhemies lopettikin keskustelun aiheesta lyhyeen, enkä minä tai moni muukaan perussuomalainen kansanedustaja päässyt hiillostamaan hallitusta sen kädettömyydestä ongelmien edessä. Näillä näkymin näyttää myös siltä, että maamme valtamedia aikoo vaieta tämänpäiväisen kyselytunnin sisällöstä.</p><p>Viime viikolla Pariisissa islamistit tekivät järkyttäviä hyökkäyksiä, joissa kuoli useita ihmisiä. Hyvässä muistissa ovat myös muun muassa Madridin junapommit ja heinäkuun 7. päivän iskut Lontoossa. Monen Euroopan maan turvallisuusviranomaiset ovat kertoneet, että ne ovat onnistuneet estämään kymmeniä suunniteltuja terrori-iskuja viime vuosien aikana. Yksittäistapauksista puhuminen onkin syytä lopettaa, sillä se on pelkkää silmien sulkemista laajemman ongelman edessä.</p><p>Viranomaisarvioiden mukaan Suomessa on jopa kolmisensataa henkilöä, joita voi pitää radikaalisti ajattelevina islamisteina ja jotka levittävät tuhoisaa aatettaan kansamme keskuudessa. Radikalisoitumista vastustava Quilliam-säätiö on havainnut, että Suomesta on lähtenyt suhteessa huomattavasti enemmän islamistitaistelijoita Syyriaan ja Irakiin kuin esimerkiksi Ranskasta tai Britanniasta. Britanniaan verrattuna Suomen luku on yli kolminkertainen.</p><p>Jokin on Suomessa ja muualla Pohjolassa pahasti pielessä. Kotouttamispolitiikkamme on täydellisesti epäonnistunut, jos ja kun Suomessa syntynyt ja aikuiseksi kasvanut nuori haluaa lähteä sodan keskelle tuhoamaan ja tappamaan muita ihmisiä. On sanottu, että voimme välttää kotouttamisessa muiden maiden virheet. Kuitenkin toistamme koko ajan muiden maiden tekemiä virheitä sellaisenaan ja jopa muita pahemmin.&nbsp; Sopii ihmetellä, miksi Suomessa ei ole toteutettu sellaista kotouttamispolitiikkaa, jolla maahanmuuttajat integroituisivat osaksi suomalaista yhteiskuntaa eivätkä kääntyisi sitä vastaan. Suomalaiseen yhteiskuntaan sulautumisen sijaan päättäjät ovat ylistäneet monikulttuurisuutta ja maahanmuuttajien oman kulttuurin säilyttämisen tärkeyttä. Hallituksen olisi ensiarvoisen tärkeää selvittää itselleen, mitkä ovat suomalaisen kotouttamispolitiikan kipupisteet sekä mitkä tekijät aiheuttaa radikalisoitumista suomalaisessa yhteiskunnassa ja miten ongelma voidaan korjata.&nbsp;Näitä asioita&nbsp;ei selvästikään ole mietitty hallituksen piirissä riittävästi. Tai sitten niitä on mietitty, mutta niille ei haluta tehdä mitään, koska vapaa liikkuminen ja monikulttuurisuus ovat heille itseisarvo, johon ei saa kajota lainsäädäntöä järkeistämällä.</p><p>Monet Euroopan maat ovat kuitenkin rohkeasti ryhtyneet&nbsp;uudistamaan lainsäädäntöään taistelussa islamismia ja terrorismia vastaan. Esimerkiksi Britannia on takavarikoimassa passit niiltä kansalailta, joiden epäillään lähtevän Irakiin tai Syyriaan taistelemaan islamistijärjestö-ISIS:n riveihin. Myös väliaikainen maahantulokielto on mahdollinen. Meillä Suomessa terrorismin valmistelu on kriminalisoitu, ja viime joulukuussa annettiin ensimmäiset tuomiot terrorismin rahoittamisesta. Sotaan osallistuminen raakalaismaisissa oloissa on kuitenkin huomattavasti painavampi rikos. Hallitukselta ei ole kuitenkaan ole tullut tai tulossa mitään merkittäviä lakiuudistuksia, jolla terrorismia saataisiin entisestään kitkettyä Suomesta.</p><p>Sisäasiainministeri Päivi Räsänen esitti viime vaalikaudella, että Suomen tulisi ottaa pakolaisiksi ensisijaisesti vainottuja kristittyjä. Ajatuksena oli, että koska Suomi ei voi auttaa kaikkia maailman pakolaisia, meidän olisi tarkemmin katsottava, keitä pakolaisiksi otamme ja kuinka hyvät mahdollisuudet uusilla tulokkailla on sopeutua ja kotoutua suomalaiseen yhteiskuntaan. Ajatus sai tuolloin tylyn vastaanoton vanhojen puolueiden piirissä. Räsänen on nyt ministerinä ollessaan päässyt seuraamaan ja vaikuttamaan Suomen maahanmuuttopolitiikkaan aitiopaikalta kohta neljä vuotta, mutta hän ei ole tehnyt mitään konkreettisia lainsäädännöllisiä toimenpiteitä aiemmin esittämiensä ajatusten toteuttamiseksi. Hän ei ole myöskään muilla toimenpiteillä lainkaan tiukentanut Suomen maahanmuuttopolitiikkaa, vaikka viime eduskuntavaalien aikaiset puheet antoivat toisin ymmärtää.</p><p>YK:n turvallisuusneuvosto vaati viime syyskuussa kaikkia YK:n jäsenmaita määrittelemään kansalaistensa omatoimisen osallistumisen ulkomaisiin konflikteihin laittomaksi, rangaistavaksi teoksi. Turvaneuvosto oli yksimielinen siinä, että jäsenmaiden tulee estää kansalaistensa matkustaminen ulkomaille taistelemaan, taistelijoiden rekrytointi ja konfliktien rahoittaminen. Meillä Suomessakin moni kansalainen on huolissaan siitä, millaisen turvallisuusuhan taistelukentiltä kotiin palaavat islamistit luovat. Radikalisoituneet taistelijat ovat saaneet Lähi-idässä koulutusta, heidät on opetettu tappamaan ja myös heidän vihaansa länsimaita vastaan on lietsottu entisestään.&nbsp;Pelkään, ettemme onnistu Suomessa nykyisen hallituksen toimettomuudella ja nykyisellä politiikanteolla estämään Irakista ja Syyriasta palaavia islamisteja toteuttamasta väkivallantekoja jatkossa Suomen maaperällä.</p><p>Euroopan maiden turvallisuus ja islamilaisen terrorismin kasvu huolestuttaa tavallista kansaa. Esimerkiksi Ranskassa terrori-iskun kohteeksi joutunut satiirilehden toimitus oli poliisin suojelussa ja toimittajiin kohdistuva uhka viranomaisten tiedosta. Silti sitä ei kyetty estämään. Myös suomalaisessa terrorismintorjunnassa on paljon puutteita eikä terrorismintorjunta ole maassamme läheskään yhtä korkealla tasolla kuin se on vaikkapa Ranskassa. Suomen poliisilla ei tällä hetkellä ole esimerkiksi riittäviä toimivaltuuksia tehdä salaisia etsintöjä terrorismista epäiltyjen kotona. Epäiltyjen tietokoneille ei myöskään päästä, vaikka juuri verkkovalvonta on terrorismin ehkäisyssä korvaamattoman tärkeä alue. Tähän ongelmaan olisi saatava nopeasti muutos aikaan.</p><p>Meidän on Suomessa yksinkertaisesti suljettava rajamme islamisteilta ja terroristeilta. Ulkomaille taistelemaan menevät tai terroriaikeita omaavat muslimit, joilla on vain vieraan valtion kansalaisuus, on poikkeuksetta karkotettava, kaksoiskansalaisuuden omaavilta äärimuslimeilta taas on otettava poikkeuksetta myönnetty kansalaisuus pois, ja heidät pitää asettaa karanteeniin karkotuksen toteuttamiseen asti. Kaikenlainen terapointi ja paapominen esimerkiksi Eurooppaan palaavia ISIS-järjestön riveissä taistelevia muslimeja kohtaan on lopetettava. Nyt on toimittava ennen kuin on liian myöhäistä.</p><p><br />Olli Immonen<br />kansanedustaja (ps.)<br />Oulu</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Perussuomaiset yrittivät nostaa tänään (15.1.2015) eduskunnan kyselytunnilla keskusteluun Suomen epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan sekä sen vaikutukset islamismin ja terrorismin vahvistumiselle Suomessa ja Suomen kansalaisiin kohdistuvaan terroriuhkaan. Kyselytunnin käynnistyttyä ja kansanedustaja Maria Lohelan (ps.) esitettyä ensimmäisen kysymyksen aiheesta eduskuntasalin ilmapiiri muuttui vaivaantuneeksi. Hallituksen edustajat yrittivät parhaansa mukaan kiemurrella heille vaikeiden kysymysten edessä. Erityisesti kysymystemme kiertelyssä ja ongelmien maton alle lakaisussa kunnostautui kokoomuslainen pääministeri Alexander Stubb ja hänen monikultturistinen hengenheimolaisensa, ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.).

Vanhojen puolueiden kiemurtelu kyseisen aiheen edessä on tietysti aivan ymmärrettävää, sillä ovathan ne omalla epäonnistuneella politiikallaan olleet luomassa pohjaa maahanmuuttoon liittyvien ongelmien kasvulle Suomessa jo useiden vuosikymmenten ajan. Eduskunnan puhemies lopettikin keskustelun aiheesta lyhyeen, enkä minä tai moni muukaan perussuomalainen kansanedustaja päässyt hiillostamaan hallitusta sen kädettömyydestä ongelmien edessä. Näillä näkymin näyttää myös siltä, että maamme valtamedia aikoo vaieta tämänpäiväisen kyselytunnin sisällöstä.

Viime viikolla Pariisissa islamistit tekivät järkyttäviä hyökkäyksiä, joissa kuoli useita ihmisiä. Hyvässä muistissa ovat myös muun muassa Madridin junapommit ja heinäkuun 7. päivän iskut Lontoossa. Monen Euroopan maan turvallisuusviranomaiset ovat kertoneet, että ne ovat onnistuneet estämään kymmeniä suunniteltuja terrori-iskuja viime vuosien aikana. Yksittäistapauksista puhuminen onkin syytä lopettaa, sillä se on pelkkää silmien sulkemista laajemman ongelman edessä.

Viranomaisarvioiden mukaan Suomessa on jopa kolmisensataa henkilöä, joita voi pitää radikaalisti ajattelevina islamisteina ja jotka levittävät tuhoisaa aatettaan kansamme keskuudessa. Radikalisoitumista vastustava Quilliam-säätiö on havainnut, että Suomesta on lähtenyt suhteessa huomattavasti enemmän islamistitaistelijoita Syyriaan ja Irakiin kuin esimerkiksi Ranskasta tai Britanniasta. Britanniaan verrattuna Suomen luku on yli kolminkertainen.

Jokin on Suomessa ja muualla Pohjolassa pahasti pielessä. Kotouttamispolitiikkamme on täydellisesti epäonnistunut, jos ja kun Suomessa syntynyt ja aikuiseksi kasvanut nuori haluaa lähteä sodan keskelle tuhoamaan ja tappamaan muita ihmisiä. On sanottu, että voimme välttää kotouttamisessa muiden maiden virheet. Kuitenkin toistamme koko ajan muiden maiden tekemiä virheitä sellaisenaan ja jopa muita pahemmin.  Sopii ihmetellä, miksi Suomessa ei ole toteutettu sellaista kotouttamispolitiikkaa, jolla maahanmuuttajat integroituisivat osaksi suomalaista yhteiskuntaa eivätkä kääntyisi sitä vastaan. Suomalaiseen yhteiskuntaan sulautumisen sijaan päättäjät ovat ylistäneet monikulttuurisuutta ja maahanmuuttajien oman kulttuurin säilyttämisen tärkeyttä. Hallituksen olisi ensiarvoisen tärkeää selvittää itselleen, mitkä ovat suomalaisen kotouttamispolitiikan kipupisteet sekä mitkä tekijät aiheuttaa radikalisoitumista suomalaisessa yhteiskunnassa ja miten ongelma voidaan korjata. Näitä asioita ei selvästikään ole mietitty hallituksen piirissä riittävästi. Tai sitten niitä on mietitty, mutta niille ei haluta tehdä mitään, koska vapaa liikkuminen ja monikulttuurisuus ovat heille itseisarvo, johon ei saa kajota lainsäädäntöä järkeistämällä.

Monet Euroopan maat ovat kuitenkin rohkeasti ryhtyneet uudistamaan lainsäädäntöään taistelussa islamismia ja terrorismia vastaan. Esimerkiksi Britannia on takavarikoimassa passit niiltä kansalailta, joiden epäillään lähtevän Irakiin tai Syyriaan taistelemaan islamistijärjestö-ISIS:n riveihin. Myös väliaikainen maahantulokielto on mahdollinen. Meillä Suomessa terrorismin valmistelu on kriminalisoitu, ja viime joulukuussa annettiin ensimmäiset tuomiot terrorismin rahoittamisesta. Sotaan osallistuminen raakalaismaisissa oloissa on kuitenkin huomattavasti painavampi rikos. Hallitukselta ei ole kuitenkaan ole tullut tai tulossa mitään merkittäviä lakiuudistuksia, jolla terrorismia saataisiin entisestään kitkettyä Suomesta.

Sisäasiainministeri Päivi Räsänen esitti viime vaalikaudella, että Suomen tulisi ottaa pakolaisiksi ensisijaisesti vainottuja kristittyjä. Ajatuksena oli, että koska Suomi ei voi auttaa kaikkia maailman pakolaisia, meidän olisi tarkemmin katsottava, keitä pakolaisiksi otamme ja kuinka hyvät mahdollisuudet uusilla tulokkailla on sopeutua ja kotoutua suomalaiseen yhteiskuntaan. Ajatus sai tuolloin tylyn vastaanoton vanhojen puolueiden piirissä. Räsänen on nyt ministerinä ollessaan päässyt seuraamaan ja vaikuttamaan Suomen maahanmuuttopolitiikkaan aitiopaikalta kohta neljä vuotta, mutta hän ei ole tehnyt mitään konkreettisia lainsäädännöllisiä toimenpiteitä aiemmin esittämiensä ajatusten toteuttamiseksi. Hän ei ole myöskään muilla toimenpiteillä lainkaan tiukentanut Suomen maahanmuuttopolitiikkaa, vaikka viime eduskuntavaalien aikaiset puheet antoivat toisin ymmärtää.

YK:n turvallisuusneuvosto vaati viime syyskuussa kaikkia YK:n jäsenmaita määrittelemään kansalaistensa omatoimisen osallistumisen ulkomaisiin konflikteihin laittomaksi, rangaistavaksi teoksi. Turvaneuvosto oli yksimielinen siinä, että jäsenmaiden tulee estää kansalaistensa matkustaminen ulkomaille taistelemaan, taistelijoiden rekrytointi ja konfliktien rahoittaminen. Meillä Suomessakin moni kansalainen on huolissaan siitä, millaisen turvallisuusuhan taistelukentiltä kotiin palaavat islamistit luovat. Radikalisoituneet taistelijat ovat saaneet Lähi-idässä koulutusta, heidät on opetettu tappamaan ja myös heidän vihaansa länsimaita vastaan on lietsottu entisestään. Pelkään, ettemme onnistu Suomessa nykyisen hallituksen toimettomuudella ja nykyisellä politiikanteolla estämään Irakista ja Syyriasta palaavia islamisteja toteuttamasta väkivallantekoja jatkossa Suomen maaperällä.

Euroopan maiden turvallisuus ja islamilaisen terrorismin kasvu huolestuttaa tavallista kansaa. Esimerkiksi Ranskassa terrori-iskun kohteeksi joutunut satiirilehden toimitus oli poliisin suojelussa ja toimittajiin kohdistuva uhka viranomaisten tiedosta. Silti sitä ei kyetty estämään. Myös suomalaisessa terrorismintorjunnassa on paljon puutteita eikä terrorismintorjunta ole maassamme läheskään yhtä korkealla tasolla kuin se on vaikkapa Ranskassa. Suomen poliisilla ei tällä hetkellä ole esimerkiksi riittäviä toimivaltuuksia tehdä salaisia etsintöjä terrorismista epäiltyjen kotona. Epäiltyjen tietokoneille ei myöskään päästä, vaikka juuri verkkovalvonta on terrorismin ehkäisyssä korvaamattoman tärkeä alue. Tähän ongelmaan olisi saatava nopeasti muutos aikaan.

Meidän on Suomessa yksinkertaisesti suljettava rajamme islamisteilta ja terroristeilta. Ulkomaille taistelemaan menevät tai terroriaikeita omaavat muslimit, joilla on vain vieraan valtion kansalaisuus, on poikkeuksetta karkotettava, kaksoiskansalaisuuden omaavilta äärimuslimeilta taas on otettava poikkeuksetta myönnetty kansalaisuus pois, ja heidät pitää asettaa karanteeniin karkotuksen toteuttamiseen asti. Kaikenlainen terapointi ja paapominen esimerkiksi Eurooppaan palaavia ISIS-järjestön riveissä taistelevia muslimeja kohtaan on lopetettava. Nyt on toimittava ennen kuin on liian myöhäistä.


Olli Immonen
kansanedustaja (ps.)
Oulu

]]>
15 http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/184459-nykyeliitti-haluaa-vaieta-maahanmuuton-ongelmista#comments Thu, 15 Jan 2015 16:37:32 +0000 Olli Immonen http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/184459-nykyeliitti-haluaa-vaieta-maahanmuuton-ongelmista
Islamin uho ja lännen heikkous http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/183937-islamin-uho-ja-lannen-heikkous <p>Ranskan eilinen terrori-isku Muhammad-pilakuvia julkaisseen satiirilehden toimituksen tiloihin tuli tuskin kenellekään maailman menoa seuraavalle henkilölle kovinkaan suurena yllätyksenä. Kyseinen isku on yksi luku lisää siinä pitkässä sarjassa islamismiterroristisia tekoja, joiden pelossa länsimaalaiset ihmiset ovat joutuneet elämään viime vuosien aikana. Viimeisintä terroritekoa edelsi Ranskassa vain muutama viikko sitten Allahu Akbar -huutoja tehneen muslimin ajaminen autolla päin suurta väkijoukkoa Nantensin kaupungissa. Lukuisten käytännön arkielämän kokemusten kautta jokaiselle länsimaalaiselle luulisi jo käyneen selväksi, ettei muslimien ja eurooppalaisten kantaväestöjen yhteiselo Euroopassa tule tulevaisuudessakaan olemaan mitään ruusuista yhteiseloa monikulttuurisessa onnelassa, vaan erilaisten pienten ja suurempien konfliktien sekä yleisen yhteiskunnallisen sekasorron lisääntymisen värittämää.</p><p>Mistä islamismin suosion kasvu ja islamia kannattavien radikaalit teot sitten kumpuavat? Yksinkertaisesti tässä kaikessa on kyse kahden toisilleen täysin vieraan kulttuurin välisestä yhteentörmäyksestä, joka väistämättä tapahtuu kun kyseiset kulttuurit asetetaan elämään samojen valtion rajojen sisäpuolelle. Kaikki tietävät esimerkiksi sen, että islam ei siedä lainkaan siihen kohdistuvaa kritiikkiä. Lisäksi kaikki tietävät sen, mihin kritiikin esittäminen voi pahimmillaan johtaa. Tiedämme lisäksi lukuisen määrän muita ikäviä tosiasioita islamista, jotka eivät ole yhteen sovitettavissa länsimaisen elämäntavan kanssa. Silti länsimaalaiset ovat sallineet radikaalin islamismin levittäytyä keskuuteemme. Miksi ihmeessä näin on annettu tapahtua?</p><p>Islamismin voittokulku Euroopassa ja muualla maailmassa ei johdu siitä, että islam olisi jotenkin erityisen vahva, vaan siitä, että länsi on ollut jo kauan onnettoman heikko. Länsimainen sivilisaatio kärsii identiteettikriisistä, tarkemmin sanoen kansallisesta identiteettikriisistä, joka on johtanut ajan kuluessa länsimaalaisten selviytymis- ja itsesuojeluvaiston totaaliseen rappeutumiseen. Identiteettikriisin tyypillisimpiä oireita ovat muun muassa omien perinteiden, kulttuurin ja identiteetin halveksiminen, valtioiden rajojen avaaminen kulttuurisesti vieraalle massamaahanmuutolle sekä alistuminen länteen tulleiden vieraiden kansojen ja sivilisaatioiden ja niiden kulttuurien edessä. Rappiollinen ajattelu ja itsetuhoinen käyttäytyminen ovat johtaneet siihen, että länsimaalaisista on yleisesti tullut liian pehmeitä ja henkisesti heikkoja selvitäkseen vahvemman edessä. Heikkenemisen seurauksena länsimaalaiset eivät ole osanneet eivätkä uskaltaneet puolustautua läntisille mantereille vyöryviltä siirtolaismassoilta, vaan ovat sitä vastoin antaneet siirtolaisvirtojen valua vuolaana islamilaisista maista länteen ja siten sallineet viidennen kolonnan levittää juurensa keskuuteemme.</p><p>Islamia yksin tästä kehityksestä on turha syyttää, sillä se on vain toteuttanut sitä mikä on sille tyypillistä. Kaikki islamiin ja sen perusluonteeseen perehtyneet tietävät, että islamin suurempana tehtävänä on ollut joko aseellisesti tai nykyisin lähinnä massamaahanmuuton mahdollistaman väestönvaihdoksen keinoin levittäytyä kaikkialle maailmaan ja sitä kautta ottaa se haltuunsa. Tämä onkin onnistunut Euroopassa tähän asti varsin hyvin käyttämällä hyväksi lännen itsetuhoisaa ja kaiken suvaitsevaa ajattelua ja toimintaa. Länsimaalaisilla olisikin nyt peiliin katsomisen paikka. Meidän on länsimaissa pakko muuttaa ajattelu- ja toimintatapaamme, jos haluamme sivilisaationa selviytyä hengissä myös tulevaisuudessa.</p><p>Euroopan kansat ovat joutuneet vuosikymmenten ajan kärsimään suuresti Yhdysvaltojen islamilaisiin maihin kohdistamien sotaretkien seurauksista, jotka ovat luoneet ennen varsin pakkosekulaareihin islamilaisiin maihin valtatyhjiötä röyhkeimpien ja vahvimpien ainesten hyödynnettäviksi. Eurooppalaisten kansojen kansallinen identiteettikriisi yhdistettynä USA-johtoiseen suurvaltapoliittiseen peliin ovat olleet sivilisaatiollemme tuhoisa yhdistelmä. Esimerkkinä suurvaltapoliittisen pelin hedelmistä voidaan mainita islamistinen Taleban-järjestö ja sen syntyminen kylmän sodan loppunäytöksen yhteydessä, kun suurvallat jakoivat Afganistanin ja Etelä-Aasian etupiireihinsä. Tuolloin USA kunnostautui muun muassa Taleban-sissien aseistamisessa ja kouluttamisessa taistelussa neuvostoliittolaisia vastaan Afganistanissa. Yhdysvaltojen vuoden 2003 sotaretki Irakiin ja taistelu öljyvaroista loivat puolestaan otollisen kasvualustan nykyisin Irakin ja Syyrian rajaseuduilla väkivaltaa kylvävälle ISIS-islamistijärjestölle. Vuoden 2011 arabikevään aikaan Yhdysvallat puolestaan tukivat erilaisia islamistisia kapinallistahoja pyrkiessään kaatamaan Libyan ja Syyrian sekulaarit hallitsijat.</p><p>On selvää, että länsi - erityisesti Yhdysvallat - on tehnyt viimeksi kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana vakavia strategisia virhearvioita pyrkiessään vastaamaan maailmanlaajuisen islamismiongelman ja jihadin haasteeseen. Vaikka Yhdysvaltojen hallitukset ovat tavoitelleet jotakin aivan muuta, ne ovat suurilla virhearvioillaan itse asiassa pikemminkin edistäneet islamismin ja terroristijärjestöjen asiaa muun muassa Irakissa, Afganistanissa, entisen Jugoslavian alueella (erityisesti Kosovon irrottamisessa), Pakistanissa, Sudanissa ja Saudi-Arabiassa. Kaiken tämän seurauksena islam on palaamassa valtaan poliittisena projektina kaikkialla islamilaisessa maailmassa. Ilmiön taustalla on ennen kaikkea kapina länsimaisia vaikutteita ja globalisaatiota vastaan, mutta myös USA:han kytkeytyneiden äärikonservatiivisten öljymonarkioiden hiljaisella hyväksynnällä antama tuki jihadistisille liikkeille sekulaareja, muiden suurvaltojen kanssa kytköksissä olevia suvereeneja muslimimaita vastaan. Kyse on siis Lähi-idän / Pohjois-Afrikan sisäisestä valtapelistä, jossa äärisunnalaiset Saudit pyrkivät ylläpitämään hegemoniaansa potentiaalisia haastajiaan vastaan oman suurvaltapoliittisen liittolaisensa ääneen lausumattomalla hyväksynnällä. Tämä Euroopan lähialueilla tapahtuva sisäinen valtakamppailu, jossa ääriaineksia käytetään työvälineenä suuremmissa valtapeleissä, heijastuu kohtalokkaalla tavalla mantereellemme pitkälle tulevaisuuteen.</p><p>USA-johtoisten sotaretkien seurauksena Eurooppaan on virrannut suuret määrät islamismia kannattavia pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, jotka henkisestä heikkoudesta kärsivä Eurooppa on avosylin toivottanut mantereellemme tervetulleiksi. Muslimien massamaahanmuutto Eurooppaan onkin edistänyt huolestuttavalla tavalla maanosamme islamisoitumista. Vaikka suurin osa muslimimaista tulleista olisikin ääriaineksia pakenevia maltillisia muslimeja, ei tarvita kuin häviävän pieni osa konflikteissa radikalisoitunutta ainesta ottamaan uskonnolliset instituutiot haltuunsa ja kaappaamalla johtovastuu uskonnollisen agendan sisällön linjaamisessa, jolloin nämä kykenevät vaikuttamaan myös rauhallisemman tulijamassan ajatusmaailmaan.</p><p>Edistäessään monikulttuurisuuden mallia maahanmuuttajien paikalliseen kulttuuriin sulauttamisen sijaan nykyinen Euroopan johto on osoittautunut islamisaation parhaaksi liittolaiseksi. Eurooppalaisen sivilisaation onkin mahdotonta taistella Euroopan islamisaatiota vastaan, jos eurooppalaiset kansat eivät vapaudu nykyisen Euroopan ja transatlanttisen eliitin kuristusotteesta. Nyt Euroopassa vallassa oleva poliittinen johto on keinolla millä hyvänsä saatava vaihdetuksi, jos haluamme saada muutettua politiikan palvelemaan Euroopan maiden kansallista etua.</p><p>Nyt on Suomessa ja muualla Euroopassa korkea aika ryhtyä voimakkaisiin toimenpiteisiin islamismin kitkemiseksi ja Euroopan sisäisen turvallisuuden varmistamiseksi. Meidän on pyrittävä kaikin hallinnollisin ja lainsäädännöllisin keinoin patoamaan maahanmuuttoa islamilaisista maista Eurooppaan sekä edistämään muslimien vapaaehtoista maastamuuttoa Euroopasta takaisin muslimimaihin. Ulkomaille taistelemaan menevät tai terroriaikeita omaavat muslimit, joilla on vain vieraan valtion kansalaisuus, on poikkeuksetta karkotettava, kaksoiskansalaisuuden omaavilta äärimuslimeilta taas on otettava poikkeuksetta myönnetty kansalaisuus pois, ja heidät pitää asettaa karanteeniin karkotuksen toteuttamiseen asti. Kaikenlainen terapointi ja paapominen esimerkiksi Eurooppaan palaavia ISIS-järjestön riveissä taistelevia muslimeja kohtaan on lopetettava.</p><p>Vaikeampi kysymys onkin sitten se, mitä teemme niille terroriaikeita omaaville islamisteille, joilta löytyy Suomen kansalaisuus ja jotka elävät maassamme toisen polven maahanmuuttajina omistautuen omaksumiensa ajatusten systemaattiseen levittämiseen uskonveljiensä keskuuteen. Henkisessä tyhjiössä kahden kulttuurin välissä elävät kotoutumattomat musliminuoret luovat erityisen hyvän kylvöalustan sellaisille ajatuksille, jotka mahdollistavat omanarvontuntonsa nousun pinnallisen kulutuskulttuurin yhteiskunnassa - yhteiskunnassa, jolla ei ole heille mitään henkisesti annettavaa. Joka tapauksessa nyt on tullut aika herätä utopistisista unelmista todellisuuteen ja puolustautua eurooppalaista sivilisaatiota ja kansaamme uhkaavaa vaaraa vastaan.</p><p><br />Olli Immonen<br />kansanedustaja (ps.)<br />Oulu</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Ranskan eilinen terrori-isku Muhammad-pilakuvia julkaisseen satiirilehden toimituksen tiloihin tuli tuskin kenellekään maailman menoa seuraavalle henkilölle kovinkaan suurena yllätyksenä. Kyseinen isku on yksi luku lisää siinä pitkässä sarjassa islamismiterroristisia tekoja, joiden pelossa länsimaalaiset ihmiset ovat joutuneet elämään viime vuosien aikana. Viimeisintä terroritekoa edelsi Ranskassa vain muutama viikko sitten Allahu Akbar -huutoja tehneen muslimin ajaminen autolla päin suurta väkijoukkoa Nantensin kaupungissa. Lukuisten käytännön arkielämän kokemusten kautta jokaiselle länsimaalaiselle luulisi jo käyneen selväksi, ettei muslimien ja eurooppalaisten kantaväestöjen yhteiselo Euroopassa tule tulevaisuudessakaan olemaan mitään ruusuista yhteiseloa monikulttuurisessa onnelassa, vaan erilaisten pienten ja suurempien konfliktien sekä yleisen yhteiskunnallisen sekasorron lisääntymisen värittämää.

Mistä islamismin suosion kasvu ja islamia kannattavien radikaalit teot sitten kumpuavat? Yksinkertaisesti tässä kaikessa on kyse kahden toisilleen täysin vieraan kulttuurin välisestä yhteentörmäyksestä, joka väistämättä tapahtuu kun kyseiset kulttuurit asetetaan elämään samojen valtion rajojen sisäpuolelle. Kaikki tietävät esimerkiksi sen, että islam ei siedä lainkaan siihen kohdistuvaa kritiikkiä. Lisäksi kaikki tietävät sen, mihin kritiikin esittäminen voi pahimmillaan johtaa. Tiedämme lisäksi lukuisen määrän muita ikäviä tosiasioita islamista, jotka eivät ole yhteen sovitettavissa länsimaisen elämäntavan kanssa. Silti länsimaalaiset ovat sallineet radikaalin islamismin levittäytyä keskuuteemme. Miksi ihmeessä näin on annettu tapahtua?

Islamismin voittokulku Euroopassa ja muualla maailmassa ei johdu siitä, että islam olisi jotenkin erityisen vahva, vaan siitä, että länsi on ollut jo kauan onnettoman heikko. Länsimainen sivilisaatio kärsii identiteettikriisistä, tarkemmin sanoen kansallisesta identiteettikriisistä, joka on johtanut ajan kuluessa länsimaalaisten selviytymis- ja itsesuojeluvaiston totaaliseen rappeutumiseen. Identiteettikriisin tyypillisimpiä oireita ovat muun muassa omien perinteiden, kulttuurin ja identiteetin halveksiminen, valtioiden rajojen avaaminen kulttuurisesti vieraalle massamaahanmuutolle sekä alistuminen länteen tulleiden vieraiden kansojen ja sivilisaatioiden ja niiden kulttuurien edessä. Rappiollinen ajattelu ja itsetuhoinen käyttäytyminen ovat johtaneet siihen, että länsimaalaisista on yleisesti tullut liian pehmeitä ja henkisesti heikkoja selvitäkseen vahvemman edessä. Heikkenemisen seurauksena länsimaalaiset eivät ole osanneet eivätkä uskaltaneet puolustautua läntisille mantereille vyöryviltä siirtolaismassoilta, vaan ovat sitä vastoin antaneet siirtolaisvirtojen valua vuolaana islamilaisista maista länteen ja siten sallineet viidennen kolonnan levittää juurensa keskuuteemme.

Islamia yksin tästä kehityksestä on turha syyttää, sillä se on vain toteuttanut sitä mikä on sille tyypillistä. Kaikki islamiin ja sen perusluonteeseen perehtyneet tietävät, että islamin suurempana tehtävänä on ollut joko aseellisesti tai nykyisin lähinnä massamaahanmuuton mahdollistaman väestönvaihdoksen keinoin levittäytyä kaikkialle maailmaan ja sitä kautta ottaa se haltuunsa. Tämä onkin onnistunut Euroopassa tähän asti varsin hyvin käyttämällä hyväksi lännen itsetuhoisaa ja kaiken suvaitsevaa ajattelua ja toimintaa. Länsimaalaisilla olisikin nyt peiliin katsomisen paikka. Meidän on länsimaissa pakko muuttaa ajattelu- ja toimintatapaamme, jos haluamme sivilisaationa selviytyä hengissä myös tulevaisuudessa.

Euroopan kansat ovat joutuneet vuosikymmenten ajan kärsimään suuresti Yhdysvaltojen islamilaisiin maihin kohdistamien sotaretkien seurauksista, jotka ovat luoneet ennen varsin pakkosekulaareihin islamilaisiin maihin valtatyhjiötä röyhkeimpien ja vahvimpien ainesten hyödynnettäviksi. Eurooppalaisten kansojen kansallinen identiteettikriisi yhdistettynä USA-johtoiseen suurvaltapoliittiseen peliin ovat olleet sivilisaatiollemme tuhoisa yhdistelmä. Esimerkkinä suurvaltapoliittisen pelin hedelmistä voidaan mainita islamistinen Taleban-järjestö ja sen syntyminen kylmän sodan loppunäytöksen yhteydessä, kun suurvallat jakoivat Afganistanin ja Etelä-Aasian etupiireihinsä. Tuolloin USA kunnostautui muun muassa Taleban-sissien aseistamisessa ja kouluttamisessa taistelussa neuvostoliittolaisia vastaan Afganistanissa. Yhdysvaltojen vuoden 2003 sotaretki Irakiin ja taistelu öljyvaroista loivat puolestaan otollisen kasvualustan nykyisin Irakin ja Syyrian rajaseuduilla väkivaltaa kylvävälle ISIS-islamistijärjestölle. Vuoden 2011 arabikevään aikaan Yhdysvallat puolestaan tukivat erilaisia islamistisia kapinallistahoja pyrkiessään kaatamaan Libyan ja Syyrian sekulaarit hallitsijat.

On selvää, että länsi - erityisesti Yhdysvallat - on tehnyt viimeksi kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana vakavia strategisia virhearvioita pyrkiessään vastaamaan maailmanlaajuisen islamismiongelman ja jihadin haasteeseen. Vaikka Yhdysvaltojen hallitukset ovat tavoitelleet jotakin aivan muuta, ne ovat suurilla virhearvioillaan itse asiassa pikemminkin edistäneet islamismin ja terroristijärjestöjen asiaa muun muassa Irakissa, Afganistanissa, entisen Jugoslavian alueella (erityisesti Kosovon irrottamisessa), Pakistanissa, Sudanissa ja Saudi-Arabiassa. Kaiken tämän seurauksena islam on palaamassa valtaan poliittisena projektina kaikkialla islamilaisessa maailmassa. Ilmiön taustalla on ennen kaikkea kapina länsimaisia vaikutteita ja globalisaatiota vastaan, mutta myös USA:han kytkeytyneiden äärikonservatiivisten öljymonarkioiden hiljaisella hyväksynnällä antama tuki jihadistisille liikkeille sekulaareja, muiden suurvaltojen kanssa kytköksissä olevia suvereeneja muslimimaita vastaan. Kyse on siis Lähi-idän / Pohjois-Afrikan sisäisestä valtapelistä, jossa äärisunnalaiset Saudit pyrkivät ylläpitämään hegemoniaansa potentiaalisia haastajiaan vastaan oman suurvaltapoliittisen liittolaisensa ääneen lausumattomalla hyväksynnällä. Tämä Euroopan lähialueilla tapahtuva sisäinen valtakamppailu, jossa ääriaineksia käytetään työvälineenä suuremmissa valtapeleissä, heijastuu kohtalokkaalla tavalla mantereellemme pitkälle tulevaisuuteen.

USA-johtoisten sotaretkien seurauksena Eurooppaan on virrannut suuret määrät islamismia kannattavia pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, jotka henkisestä heikkoudesta kärsivä Eurooppa on avosylin toivottanut mantereellemme tervetulleiksi. Muslimien massamaahanmuutto Eurooppaan onkin edistänyt huolestuttavalla tavalla maanosamme islamisoitumista. Vaikka suurin osa muslimimaista tulleista olisikin ääriaineksia pakenevia maltillisia muslimeja, ei tarvita kuin häviävän pieni osa konflikteissa radikalisoitunutta ainesta ottamaan uskonnolliset instituutiot haltuunsa ja kaappaamalla johtovastuu uskonnollisen agendan sisällön linjaamisessa, jolloin nämä kykenevät vaikuttamaan myös rauhallisemman tulijamassan ajatusmaailmaan.

Edistäessään monikulttuurisuuden mallia maahanmuuttajien paikalliseen kulttuuriin sulauttamisen sijaan nykyinen Euroopan johto on osoittautunut islamisaation parhaaksi liittolaiseksi. Eurooppalaisen sivilisaation onkin mahdotonta taistella Euroopan islamisaatiota vastaan, jos eurooppalaiset kansat eivät vapaudu nykyisen Euroopan ja transatlanttisen eliitin kuristusotteesta. Nyt Euroopassa vallassa oleva poliittinen johto on keinolla millä hyvänsä saatava vaihdetuksi, jos haluamme saada muutettua politiikan palvelemaan Euroopan maiden kansallista etua.

Nyt on Suomessa ja muualla Euroopassa korkea aika ryhtyä voimakkaisiin toimenpiteisiin islamismin kitkemiseksi ja Euroopan sisäisen turvallisuuden varmistamiseksi. Meidän on pyrittävä kaikin hallinnollisin ja lainsäädännöllisin keinoin patoamaan maahanmuuttoa islamilaisista maista Eurooppaan sekä edistämään muslimien vapaaehtoista maastamuuttoa Euroopasta takaisin muslimimaihin. Ulkomaille taistelemaan menevät tai terroriaikeita omaavat muslimit, joilla on vain vieraan valtion kansalaisuus, on poikkeuksetta karkotettava, kaksoiskansalaisuuden omaavilta äärimuslimeilta taas on otettava poikkeuksetta myönnetty kansalaisuus pois, ja heidät pitää asettaa karanteeniin karkotuksen toteuttamiseen asti. Kaikenlainen terapointi ja paapominen esimerkiksi Eurooppaan palaavia ISIS-järjestön riveissä taistelevia muslimeja kohtaan on lopetettava.

Vaikeampi kysymys onkin sitten se, mitä teemme niille terroriaikeita omaaville islamisteille, joilta löytyy Suomen kansalaisuus ja jotka elävät maassamme toisen polven maahanmuuttajina omistautuen omaksumiensa ajatusten systemaattiseen levittämiseen uskonveljiensä keskuuteen. Henkisessä tyhjiössä kahden kulttuurin välissä elävät kotoutumattomat musliminuoret luovat erityisen hyvän kylvöalustan sellaisille ajatuksille, jotka mahdollistavat omanarvontuntonsa nousun pinnallisen kulutuskulttuurin yhteiskunnassa - yhteiskunnassa, jolla ei ole heille mitään henkisesti annettavaa. Joka tapauksessa nyt on tullut aika herätä utopistisista unelmista todellisuuteen ja puolustautua eurooppalaista sivilisaatiota ja kansaamme uhkaavaa vaaraa vastaan.


Olli Immonen
kansanedustaja (ps.)
Oulu

]]>
22 http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/183937-islamin-uho-ja-lannen-heikkous#comments Thu, 08 Jan 2015 16:21:53 +0000 Olli Immonen http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/183937-islamin-uho-ja-lannen-heikkous
Vapaakauppaa itsenäisten kansojen ehdoilla http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/182125-vapaakauppaa-itsenaisten-kansojen-ehdoilla <p>On aivan totta, että avautuminen kansainväliselle kaupalle on nopeuttanut monien maiden talouskasvua. Kansainvälinen kauppa edistää taloudellista kehitystä silloin kun maan vienti ajaa sen talouskasvua. Globalisaation ja kansainvälisen kaupankäynnin ansiosta monet ihmiset elävät nykyisin kauemmin kuin ennen, ja heidän elintasonsa on aiempaa huomattavasti korkeampi. Nykyisin kaiken poliittisen päätöksenteon keskiössä oleva talousajattelu ei saa mielestäni kuitenkaan olla arvoista pyhin vain, koska se lisää ihmisten materialistista yltäkylläisyyttä. Sen lisäksi, että talouden globalisaatio, lisääntynyt individualismi ja ylisuuri kuluttaminen ovat ekologisesti ja henkisesti kestämättömiä ilmiöitä, niiden varjolla ollaan nyt myös murentamassa kansakuntien ja yksilöiden suvereniteettia päätösvallan karatessa kansoilta aina vain korkeammille ja harvalukuisemmille ylikansallisille tahoille.</p><p>Olen tuonut aiemmin ilmi näkemykseni siitä, että EU:n tulisi toimia mieluummin vapaakauppa-alueena sen sijaan, että siitä pyrittäisiin rakentamaan keskusjohtoinen liittovaltio. On kuitenkin syytä ottaa huomioon, että nykyinen kansainvälinen vapaakauppaideologia tähtää nimenomaan EU-liittovaltion luomiseen ja vallan keskittämiseen, jolloin nykymuotoinen vapaakauppa väistämättä joudutaan asettamaan kyseenalaiseksi. Vapaakauppa toimii vain, jos se on aidosti vapaata, ja se tapahtuu itsenäisten valtioiden kansalaisten omilla ehdoilla eikä ulkopäin sanelluilla säännöillä. Jokaisen kansan tulisi saada itse päättää oman maansa harjoittaman kaupan ehdoista, eikä kaupankäynnin tulisi perustua ylikansallisten elinten tehtailemiin epädemokraattisiin päätöksiin.</p><p>Kansainvälisillä vapaakauppasopimuksilla pyritään ja on pyritty laskemaan tullimaksuja sekä poistamaan tuontikiintiöitä, hallinnollisia esteitä sekä terveyteen, tekniikkaan ja sosiaalisiin oloihin liittyviä normeja. Erityisesti maailmankaupan vapauttamisessa on kunnostautunut vuonna 1995 perustettu Maailman kauppajärjestö (WTO). Suurimmat vapaakaupan ja talouden globalisoinnin edistäjät tällä hetkellä maailmassa ovat kuitenkin USA ja EU. Eurooppalaiset kansallisvaltiot tuhoamaan pyrkivä EU on ollut taho, joka on ensimmäisenä tuonut USA-johtoisen globalisaation haittavaikutuksineen Eurooppaan. EU-eliitti on pyrkinyt voimakkaasti Euroopan amerikkalaistamiseen eikä niinkään toimimaan vastavoimana USA:lle toisin kuin eurovasemmisto asian kuvittelee. Eurooppalaisen nykyeliitin unelmana on luoda Euroopan unionista liittovaltio ja tehdä siitä maailman mahtavin taloudellinen, poliittinen ja myöhemmin tulevaisuudessa todennäköisesti myös sotilaallinen supervalta. Tähän tavoitteeseen päästäkseen se on valmis solmimaan kansansuvereniteettia murentavia ja monia epäkohtia sisältäviä vapaakauppasopimuksia, jotka johtavat USA-vetoiseen globalisaatioon ja sen seurauksena Euroopan amerikkalaistumiseen. Tämä kehitys vie meidät tilanteeseen, jossa eurooppalaiset kansalliset kulttuurit alistetaan lopullisesti ylikaupalliselle amerikkalaistyyliselle massakulttuurille. Nykyeliitti onkin pyrkinyt alistamaan ihmiset pelkiksi atomisoituneiksi kuluttajiksi, joiden tehtävänä on tuottaa mahdollisimman suurta taloudellista hyötyä kasvottomille suurkorporaatioille ja siten edesauttaa eliitin pyrkimystä luoda EU:sta keskitetty, suurkorporaatiovetoinen talousalue.</p><p>Yhdysvalloissa tilanne nähdään siten, että mahdollisella EU:n ja USA:n välisellä tiiviillä talousyhteistyöllä saataisiin estettyä EU:n ja Venäjän taloudellinen yhdentyminen ja niiden lähentyminen Kiinan kanssa. Tarkoituksena on siis pyrkiä estämään mahdollinen Euraasian talousintegraatio ja säilyttämään USA:n taloudellinen hegemonia maailmassa. Myös osa EU-eliitistä kannattaa EU-USA-yhteistyötä nimenomaan tästä näkökulmasta.</p><p>On selvää, että kansainväliset vapaakauppasopimukset osana talouden globalisaatiota palvelevat puhtaasti valtaeliitin avoimien rajojen ideologiaa eli maailmaa ilman tulleja, rajavalvontaa ja kansallisvaltioita. Kyseiset sopimukset alistavat kansallisen lainsäädännön vapaakaupan säännöille, jotka taas palvelevat pitkälti suurten kansainvälisten korporaatioiden toiveita ja etuja. Kansat joutuvat sopimusten seurauksena luopumaan merkittävästä osasta itsemääräämisoikeuttaan vallan siirtyessä yhä ylemmille ylikansallisille tasoille. Valtiot eli kansat voivat joutua maksamaan suuria sakkoja yrityksille, jos ne toiminnallaan rikkovat kansainvälisen vapaakaupan sääntöjä. Kansansuvereniteetin lisäksi vapaakauppasopimukset heikentävät valtioiden omavaraisuutta ja huoltovarmuutta sekä luovat vakavia ylikansallisia riippuvuusrakenteita. On ymmärrettävä, etteivät kyseiset sopimukset ole vain kasa lakeja ja säädöksiä, vaan ne palvelevat eliitin ideologiaa ja päätäntävallan keskittämistä eräänlaiselle globaalille hallinnolle, jolla on valta tarvittaessa rangaista käskyvaltansa piirissä olevia kansoja näiden tekemistä rikkomuksista.</p><p>Mitä euroalueeseen sitten tulee, siitä ei saada toimivaa vapaakauppa-aluetta, sillä se on valuutta-alueena täysin epäoptimaalinen. Jos samassa valuutta-alueessa on eri tason talouksien ja kulttuurien maita, syntyy hiljalleen kasautuen vaihtotasekriisi. Ainoa keino tilanteen tasapainottamiseksi on luoda tulonsiirtomekanismi, jossa vahvemmat kansantaloudet tukevat heikommassa asemassa olevia maita (=euroalueen tukipaketit ja kehittyminen tulonsiirtounioniksi). Jos haluaisimme aidosti pyrkiä luomaan toimivan vapaakauppa-alueen, tulisi alueen eri valtioilla olla omat valuuttansa, joiden vahveneminen ja heikkeneminen tasapainottaisivat vaihtotaseita jatkuvasti kyseisten maiden reaalitalouden mukaan. Toinen vaihtoehto ongelman ratkaisemiseksi olisi puhtaan tulonsiirtounionin luominen Yhdysvaltojen dollarialueen tapaan. Tähän suuntaan eliitti onkin EU:ta kansalta kysymättä vääjäämättä viemässä.</p><p>Olen pyrkinyt tässä kirjoituksessani avaamaan kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin liittyviä ongelmia sekä tarkastelemaan asiaa erityisesti kansallismielisestä näkökulmasta.</p><p><br /><strong>Kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin suhtauduttava varauksella</strong></p><p>Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen välillä on käyty heinäkuusta 2013 lähtien neuvotteluja alueiden välisestä vapaakauppasopimuksesta. Virallisesti sopimusta kutsutaan nimellä transatlanttinen kauppa- ja investointikumppanuussopimus (Transatlantic Trade and Investment Partnership, TTIP). Sopimuksesta on käytetty eri tahojen toimesta myös nimitystä TAFTA (Trans-Atlantic Free Trade Agreement) sekä GMT (Grand marché transatlantique).</p><p>Olen jo pitkään odotellut, milloin eliitin ja valtamedian ohjailemassa julkisessa keskustelussa tuotaisiin avoimesti esille kyseisen vapaakauppasopimuksen haitalliset vaikutukset erityisesti kansallisvaltioiden suvereniteettiin ja demokratiaan liittyen. Odottelu on ollut turhaa. Neuvottelut on pyritty salaamaan eliitin ja suurkorporaatioiden etujen vuoksi. Siltä osin kun vapaakauppasopimus on ollut julkisuudessa esillä, sitä on tarkasteltu lähinnä elinkeinoelämän etujen näkökulmasta. Suomen pääministeri Alexander Stubb puolestaan on&nbsp;Neuvostoliiton tiedotushenkeä muistuttavalla tavalla&nbsp;<a href="http://www.taloussanomat.fi/uutiset/2014/11/29/ku-stubb-painosti-toimittajaa-ttip-kirjoittelusta/201416551/12">ohjeistanut</a> tiedotusvälineitä kirjoittamaan TTIP:stä vieläkin myönteisempään sävyyn. Useat kansalaisjärjestöt ovat kuitenkin yrittäneet omia kanaviaan pitkin nostaa esille huolensa esimerkiksi demokratiaan sekä Euroopan korkeisiin työoikeus-, sosiaali- ja terveysstandardeihin liittyen, joiden on katsottu olevan vaarassa laskea USA:n alhaiselle tasolle TTIP:n voimaantulon myötä. Näiden lisäksi huolta ovat aiheuttaneet eurooppalaisen korkean tason ympäristönsuojelun ja kuluttajansuojan säilyminen sekä TTIP:hen sisältyvä investointisuojalauseke, jonka nojalla ylikansalliset suuryhtiöt voivat haastaa eurooppalaisia valtioita oikeuteen erillisissä välitystuomioistuimissa, mikäli kansalliset säädökset haittaavat kansainvälisten suurkorporaatioiden investointien tuottoa.</p><p>Eliitti on valmistellut ja neuvotellut sopimuksesta suljettujen ovien takana nimenomaan siitä syystä, ettei sille kävisi kuten MAI-sopimukselle 1990-luvun lopulla. MAI-sopimus kaatui nimenomaan kansalaiskeskusteluun. OECD laati vuonna 1998 MAI-sopimuksen (Multilateral Agreement on Investment), jonka tarkoitus oli poistaa kansainvälisen kaupan esteitä ja lisätä sijoittajien oikeuksia. Se sisälsi investointisuojan, joka olisi mahdollistanut yritysten viedä kansallisvaltioita kansainväliseen kauppaoikeuteen ja siten purkaa liiketoimintaa haittaavat kansalliset lait. Tämä moninkeskinen investointisopimus kaatui Ranskan aloitteesta, kun se sai sopimuksen sisällön tultua tunnetuksi maassa osakseen paljon kansalaiskritiikkiä. Nyt MAI:n sisältöä ollaan osin jälleen ujuttamassa Eurooppaan TTIP:n muodossa. TTIP:n tuomista kansansuvereniteettia ja kansallista lainsäädännöllistä liikkumatilaa rajoittavista kirjauksista johtuen vapaakauppasopimuksen neuvottelutapaa ei voida pitää millään muotoa hyväksyttävänä. Euroopan maiden kansoilla ja parlamenteilla ei ole ollut neuvottelujen aikana lainkaan mahdollisuutta tutustua esimerkiksi neuvottelupapereihin, vaan ne on pidetty täysin salassa. Ainoa tieto neuvotteluista on saatu yksittäisten virkamiesten tekemien tietovuotojen kautta.</p><p>Ongelmallisen TTIP-neuvotteluista tekee myös se, ettei neuvotteluissa eurooppalaisten etuja ajavaan tahoon, komissioon, voi luottaa sen kansansuvereniteettia väheksyvän sekä kansainvälisiin suurkorporaatioihin ja talouden globalisointiin sitoutumisensa vuoksi. TTIP-sopimuksen neuvottelut päättyvät näillä näkymin ensi vuonna. Sen jälkeen seuraa pitkä ratifiointiprosessi Euroopan neuvostossa ja Euroopan parlamentissa, minkä jälkeen kansalliset parlamentit hyväksyvät sopimuksen, jos maiden perustuslait sitä vaativat.</p><p>Kaikki kansansuvereniteettia puolustavat kansallismieliset liikkeet Euroopassa ovat vastustaneet TTIP:tä edellä mainittuihin ongelmiin vedoten. Kansansuvereniteetin puolustaminen onkin ollut aina keskeinen kansallismielisyyden kulmakivi. Itävallassa Itävallan vapauspuolue on kerännyt kansalaisten allekirjoituksia aloitteeseen, jonka tavoitteena on nostaa TTIP maan parlamentin käsittelyyn ja kansalaiskeskustelun piiriin. Saksassa puolestaan Alternative für Deutschland on toiminut aktiivisesti sopimusta vastaan. Myös Ranskassa Kansallinen Rintama on osana globalisaatiokriittistä linjaansa vastustanut TTIP:tä, sillä se pelkää TTIP:n olevan &rdquo;taloudellinen Nato&rdquo;, joka suosisi yhdysvaltalaisia suuryrityksiä ja olisi siten uhka Ranskan ja muun Euroopan taloudelle ja demokratialle.</p><p><br /><strong>Vapaakauppasopimukset sisältävät paljon ongelmia</strong></p><p>Tämän vuoden syyskuussa EU:n ja Kanadan edustajat juhlistivat vuodesta 2009 lähtien käytyjen EU:n ja Kanadan välisten vapaakauppasopimusneuvottelujen (CETA) päättymistä. Kuten TTIP:hen, myös CETA-sopimukseen sisältyy ongelmallinen investointisuojalauseke. EU:n ja Kanadan hyväksymää sopimusta voidaankin pitää ennakkotapauksena EU:n ja USA:n välisen TTIP-sopimuksen hyväksymiselle. CETA-sopimuksen ratifioinnin myötä todennäköisyys TTIP:n hyväksymiselle kasvaa. Monet kansalaisjärjestöt ovatkin nähneet CETA:n toimivan eräänlaisena Troijan hevosena TTIP:n investointisuojalausekkeen voimaantulolle. TTIP:n sisältämää investointisuojaa on käytännössä lähes mahdotonta torjua enää tässä vaiheessa, kun kanadalaisille yrityksille valitusoikeus on jo päätetty myöntää. Monilta yhdysvaltaisilta yrityksiltä löytyy jo tällä hetkellä tytäryhtiö Kanadasta, joten kyseisillä yhtiöillä olisi joka tapauksessa CETA:n voimaantulon myötä mahdollisuus käyttää investointisuojaa hyväkseen.</p><p>CETA- ja TTIP-sopimukset eroavat aikaisemmista EU:n ulkoeurooppalaisten valtioiden kanssa solmimista vapaakauppasopimuksista siinä, etteivät ne käsittele ainoastaan tullien ja erilaisten kansainvälistä kauppaa koskevien maksujen alentamista, vaan myös esimerkiksi yritysten sijoittumisoikeutta, maahanmuuttosäädöksiä ja erilaisten tutkintojen vastavuoroista tunnustamista. Lisäksi kumpikaan sopimus ei jätä yhtään yhteiskunnan osa-aluetta neuvottelujen ulkopuolelle. Kyseiset sopimukset myös kieltävät kerran yksityistettyjen palveluiden saattamisen takaisin julkisen vallan alaisiksi.</p><p>TTIP-vapaakauppasopimuksen tavoitteena on luoda maailman suurin vapaakauppa-alue. Sopimuksessa yhdistyvät monet vahingollisimmat puolet aikaisemmista sopimuksista. Elinkeinoelämän edustajat ovat todenneet, ettei TTIP:n kohdalla ole kyse perinteisestä vapaakauppasopimuksesta, vaan lähinnä yhteisiin arvoihin perustuvasta kumppanuussopimuksesta, jolla pyritään asettamaan korkeat standardit maailmankaupalle. Todellisuudessa kyseisen vapaakauppasopimuksen hyväksyminen tarkoittaisi Suomelle kuitenkin aivan jotain muuta kuin korkeita standardeja. EU:ssa on toimittu tähän asti niin sanotun varovaisuusperiaatteen mukaan, kun USA:ssa taas ei. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki mitä ei ole erikseen todettu turvalliseksi on EU:ssa kielletty, kun puolestaan USA:ssa kaikki mitä ei ole erikseen todettu turvalliseksi on sallittua. Elinkeinoelämän mukaan pyrkimyksenä on esteiden purkaminen tavara- ja palvelukaupalta, investoinneilta sekä henkilöiden liikkuvuudelta. Näiden on arvioitu lisäävän taloudellista kasvua, tuovan kustannussäästöjä, alentavan hintoja, parantavan kilpailukykyä, lisäävän yritysten toimintamahdollisuuksia ja kilpailua julkisissa hankinnoissa sekä synnyttävän uusia työpaikkoja. Tosiasiallisesti TTIP-sopimuksella pyritään poistamaan tullit, vähentämään kaupan esteitä harmonisoimalla normeja ja höllentämällä säädöksiä sekä antamaan sijoittajille mahdollisuudet poistaa kaikki sääntelyn ja kansallisen lainsäädännön esteet vapaakaupalta.</p><p>USA:ssa sijaitseva yksityinen Tuftsin tutkimusyliopiston taannoin julkaisema riippumaton <a href="http://www.ase.tufts.edu/gdae/Pubs/wp/14-03CapaldoTTIP.pdf">tutkimus</a> puolestaan tyrmää TTIP:n väitetyt taloushyödyt EU:lle. Tutkimuksen mukaan TTIP:n voimaantulo tulisi tuhoamaan EU:ssa 583 000 työpaikkaa vuoteen 2025 mennessä. EU-maiden vienti ja BKT tulisi myös laskemaan, mikä johtaisi verokertymien ja palkkojen laskuun. USA:ssa kehitys olisi päinvastaiseen suuntaan, jolloin ainoat, jotka EU:ssa hyötyisivät TTIP:n toteutumisesta, olisivat suurpääomien omistajat.</p><p>Vaikka koen itseni markkinatalouden kannattajaksi, suhtaudun kuitenkin kansallismielisen vakaumukseni vuosi hyvin kriittisesti TTIP-sopimukseen. TTIP:n kohdalla on nimittäin kyse paljon muustakin kuin pelkästä yksinkertaisesta vapaakauppasopimuksesta. Kansallismielisestä näkökulmasta suurimmat huolenaiheet liittyvät nimenomaan investointisuojaan ja sen aiheuttamiin uhkiin suomalaiselle demokratialla, kansansuvereniteetille, ympäristölle ja taloudelle. Kyseisen sopimuksen tarjoama investointisuoja antaisi Eurooppaan sijoittaneille yhdysvaltalaisille yrityksille mahdollisuuden haastaa koko Euroopan unionin tai yksittäisen EU:n jäsenvaltion kansainvälisten paneelien eteen, jos yritykset huomaavat julkista terveydenhuoltoa, ympäristöä tai sosiaaliturvaa koskevan lainsäädännön haittaavan niiden toimintaa. Investointisuoja saattaisi pahimmassa tapauksessa saattaa kansallisen lainsäädäntötyön lähes täysin ylikansallisten toimijoiden tahdon alaiseksi ja demokraattisen kontrollin ulkopuolelle. Sijoittajansuojan nojalla tehtyjä kanteita ei käsiteltäisi kansallisissa tuomioistuimissa, vaan ylikansallisissa kolmijäsenisissä välimiestuomioistuimissa. Kyseisillä kolmihenkisen paneelin päätöksillä tultaisiin ohittamaan kansallinen lainsäädäntö, parlamentit ja eurooppalaisten korkeimpien oikeuksien päätökset, eikä valtioilla olisi annettuihin päätöksiin valitusoikeutta.</p><p>Vastaavanlaiseksi paneeliksi voidaan lukea esimerkiksi Maailmanpankin alainen kansainvälisten investointiristiriitojen sovittelulaitos ICSID. Sovittelulaitoksia hallitsee muutama yhdysvaltalainen ja brittiläinen asianajotoimisto. Yli puolet kaikista sopimusristiriidoista on ratkaistu viidentoista eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen lakimiehen toimesta. Samat henkilöt toimivat tapauksesta riippuen välillä asianajajina ja toisinaan myös tuomareina. Useat heistä ovat istuneet hallituksen jäseninä yrityksissä, jotka ovat haastaneet aiemmin valtioita kansainvälisiin sovittelumenettelyihin. YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö UNCTAD:n mukaan vuonna 2012 sovitteluratkaisuista noin 70 prosenttia meni kansainvälisten korporaatioiden hyväksi. Riidoilla on siis ollut taipumus ratketa kaupan edun puolesta muun muassa ympäristön ja terveyden tappioksi. Maailmalta löytyy paljon esimerkkejä siitä, miten yritykset ovat investointisopimuksen turvin haastaneet valtioita ja perineet niiltä miljardikorvauksia. Tällaiseen järjestelmään siirtymisen myötä kansoille kuuluva päätäntävalta luovutettaisiin hyvin pienen porukan käsiin, jotka valitsevat seuraajansa ideologisin perustein.</p><p>Yritysten investointisuojan myötä valtioilta ja kansalasilta viedään mahdollisuudet puolustautua kansainvälisten suurkorporaatioiden voitontavoittelulta ja suojautua esimerkiksi ympäristölle ja ihmisille tuhoa aiheuttavalta toiminnalta. Itsenäisten valtioiden tarpeesta suojella kansaansa haitallisia tuotteita vastaan on kiistelty aiemmin jopa sotien muodossa kuten esimerkiksi <a href="http://takkirauta.blogspot.fi/2011/07/oopiumisodat.html">oopiumisodissa</a>, joiden seurauksena hyökkäyksen kohteeksi joutunut valtio joutui palauttamaan kansansuvereniteettinsa verisen vallankumouksen ja diktatuurin kautta. TTIP tulisi voimaan astuessaan alentamaan elintarvikkeiden laatu- ja merkintänormeja (klooripesty ja hormonipitoinen liha, geenimuunnellut kasvikset, tuholaiset ja rikkaruohomyrkkyjen käyttö jne.), ympäristöstandardeja, kuluttajansuojaa sekä työntekijän perusoikeuksia. Lisäksi se heikentäisi paikallisten pk-yritysten asemaa kansainvälisiin suurkorporaatioihin nähden sekä avaisi esimerkiksi Suomen valtion ja kuntien ydintoimintojen järjestämisoikeudet monikansalliselle kilpailulle.</p><p>Vapaakauppasopimuksiin sisältyvästä investointisuojasta on olemassa käytännön kokemusta Kanadan, Yhdysvaltain ja Meksikon välisen Nafta-sopimuksen muodossa. Naftaa pidettiin MAI-sopimuksen esikuvana. Kanadan parlamentti oli kieltänyt yhdysvaltalaisen Ethylin Kanadan-sisaryhtiön tuottaman bensan lisäaineen MMT:n. Tämän terveys- ja ympäristösyihin perustuvan kiellon seurauksena Kanadan valtio (siis veronmaksajat) joutui maksamaan yhtiölle korvauksia siitä, ettei se voinut tehdä voittoja Kanadassa aineella, joka Kanadassa oli todettu myrkylliseksi. Lisäksi kyseinen yhtiö vaati Kanadalta korvauksia Kanadan parlamenttikeskustelun yhtiölle aiheuttamasta maineen tahriintumisesta sekä lobbauskuluista. Yhtiö vaati korvauksia yli miljardi sen aikaista Suomen markkaa. Kanada joutui rahallisten korvausten maksamisen lisäksi kumoamaan osan terveydensuojelulakiaan sekä toteamaan Ethylin tuottaman hermomyrkyn haitattomaksi ja sallimaan sen tuotannon ja käytön maassaan.</p><p><br /><strong>Kansallinen omavaraisuus ja -ehtoisuus ovat Suomelle tärkeitä</strong></p><p>Suhteellisen edun ajatuksen mukaan, jos jonkin tuotteen valmistaminen on jossakin maassa halvempaa kuin muissa maissa, muiden maiden ei kannata valmistaa kyseisiä tuotteita itse. Tällöin tavarat tuodaan jostakin sellaisesta maasta, joka pystyy tuottamaan ne halvalla. Tämä toki johtaa pitkällä aikavälillä voimavarojen maksimaalisen tehokkaaseen käyttöön, mutta samalla se kuitenkin murentaa merkittävällä tavalla valtioiden omavaraisuutta, heikentää huoltovarmuutta sekä luo vahvoja ylikansallisia riippuvuusrakenteita. Korkeaan omavaraisuuteen pyrkiminen on Suomelle erityisen tärkeää maantieteellisen sijainnin vuoksi. Heikko omavaraisuusaste olisi meille erityisen vaarallista kriisitilanteissa, sillä Suomi on maantieteellisesti erillään muista maista. Hollanti ja Iso-Britannia, esimerkiksi, eroavat Suomesta siinä mielessä, että ne sijaitseva maantieteellisesti EU:n talousalueen ytimessä ja niillä on hyvät laivaliikenneyhteydet. Lisäksi TTIP:n seurauksena Suomelle elintärkeä idänkauppa ja pääsy käsiksi luonnonvaroihin saattaisivat joutua entistä alttiimmiksi suurvaltapoliittiselle sabotoinnille.</p><p>Lännen globaalilla eliitillä ja kansainvälisillä suurkorporaatioilla on pidemmällä aikavälillä tavoitteena saada hallintaan myös kansallisessa omistuksessa olevat luonnonvarat. Tällaisia luonnonvaroja ovat esimerkiksi pohjavedet, mineraalit ja metsät. Puhdas juomavesi on suomalaisille itsestäänselvyys, jonka arvoa ei osata tiedostaa. Todellisuudessa kyseessä on kuitenkin maailman mittakaavassa öljyyn verrattavissa oleva strateginen luonnonvara, jonka merkitys kasvaa kiihtyvää vauhtia tulevaisuudessa saastumisen ja ylikäytön seurauksena. Yhdysvaltain Suomen suurlähettilään Bruce Oreckin <a href="http://www.uusisuomi.fi/raha/114278-suurlahettilas-lehdelle-%E2%80%9Dsuomi-on-makean-veden-saudi-arabia%E2%80%9D">mukaan</a> Suomi on makean pohjaveden Saudi-Arabia. Hänen mukaansa bensiinilitran maksaessa noin 1,50 euroa saa litrasta vettä maksaa tulevaisuudessa monissa maissa enemmän. Pohjavesien, mineraalien ja metsien kaltaisten julkishyödykkeiden luovuttaminen kansainvälisten suurkorporaatioiden käsiin edustaa angloamerikkalaista oikeuskäytäntöä ja sotii muinaissuomalaista oikeuskäsitystä vastaan, jossa jokaisella Suomen kansalaisella on vahvat kansalaisoikeudet nauttia täkäläiselle elämälle välttämättömistä luonnonrikkauksista. Tähän kohtaan sopiikin lausua yleisesti käytetty sanonta &rdquo;isänmaata ei saa myydä &ndash; eikä vuokrata&rdquo;.</p><p>Talouden globalisaation seurauksena myös omaehtoinen kansanperinnekulttuuri on vaarassa tuhoutua amerikkalaisen kaupallisen massakulttuurin jalkoihin. Jos valtioilta evätään oikeus tukea oman maansa kulttuuria, kulttuurit tulevat pidemmällä aikavälillä väistämättä yhdenmukaistumaan maailmassa. Tämä puolestaan murentaa kansallista yhteisöhenkeä sekä hankaloittaa oman paikallisen ja kansallisen identiteetin tiedostamista. Kulttuurin vapauttaminen globaalille kilpailulle johtaisi siihen, että ihmiset muodostaisivat identiteettinsä vielä vahvemmin kaupallisten ja hyvin markkinoitujen kulutustavaroiden ostamisen kautta. Esimerkkinä yrityksestä kajota kansalliseen kulttuuriin voidaan mainita 1990-luvun MAI-sopimuksen neuvottelut. Tuolloin MAI-sopimuksen palvelujen kansainvälistä kauppaa koskevaan sopimukseen (GATS) haluttiin Ranskan vaatimuksesta sisällyttää laaja kulttuuripoikkeama. Sen tavoitteena oli suojella kansallisia kulttuureja kaupan ja investointien liiallisen vapauttamisen vaikutuksilta. GATS-sopimusta oltaisi voitu ilman kulttuuripoikkeamaa käyttää muun muassa kansallisen elokuva- ja TV-tuotannon sekä kansallisten yleisradioyhtiöiden erityisaseman purkamiseen. Henkilökohtaisesti pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että päätäntävalta esimerkiksi sen suhteen, säilytetäänkö Yleisradion nykyinen asema vai ei, säilyy nyt ja tulevaisuudessa suomalaisten käsissä eikä valtaa siirretä puhtaasti talouden etuja ajatteleville ylikansallisille tahoille. Kansansuvereniteettiin nojaava kulttuuripolitiikka on tärkeä asia, eikä siitä tule luopua mistään hinnasta.</p><p><br /><strong>Miten tästä eteenpäin?</strong></p><p>Moni varmasti nyt miettii, miten tästä tulisi edetä eteenpäin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Suomen pitäisi hyökätä entistä rohkeammin kansainvälisten suurkorporaatioiden pakkovaltaa vastaan tilanteissa, joissa investointisuojan piirissä ja kansallisen lainsäädännön ulottumattomissa oleva monikansallinen kaivosyhtiö esimerkiksi tuhoaisi tietyn valuma-alueen pohjavedet. On selvää, että monikansallisen yhtiön ja paikallisten asukkaiden välille syntyy tällaisessa tilanteessa väistämättä konflikteja. Mielestäni jatkossa myös Suomen kansallismielisen liikkeen tulisi ottaa tällaiset kiistat vahvasti omikseen. Meidän on jälleen pyrittävä talvisodan hengessä suojelemaan isänmaatamme sitä valloittamaan ja tuhoamaan pyrkiviä ulkoisia uhkia vastaan olipa sitten kyseessä rajojen yli tulvivat sotilaalliset vihollismassat, siirtolaisvyöryn asteittainen kansanvaihto tai globaalin eliitin ja ylikansallisten yhtiöiden menetelmä valloittaa maatamme yksityistämällä se kaupalliseen käyttöön pala palalta.</p><p>Talvivaaran kaivosyhtiön aiheuttama ympäristötuho on omaa syytämme ja sisäinen asiamme, jossa kotimainen yhtiö on vastuussa kansalle oman juridiikkamme puitteissa. Tässä tapauksessa meillä on onneksi mahdollisuus lainsäädännöllisin keinoin estää vastaavanlaiset tuhot tulevaisuudessa. Jos kuitenkin kansainvälisten vapaakauppasopimusten myötä monikansallinen kaivosyhtiö tekisi vastaavanlaista tuhoa ylikansallisen investointisuojan puitteissa, olisi Suomen vaikea puuttua tilanteeseen esimerkiksi uusia kaivosten liiketoimintaa hankaloittavia lakeja säätämällä. Investointisuojan voimaantulon myötä suomalaisilta ollaan myös viemässä kansallinen päätäntävalta lupien myöntämiseen kansainvälisille kaivoyhtiöille. Esimerkkinä voidaan mainita kanadalainen Gabriel Resources -yhtiö, joka kiristää investointisuojan voimin Romaniaa 1,4 miljardin euron korvausvaateella, mikäli valtio ei myönnä toimilupaa suureksi ympäristökatastrofiksi luonnehditulle kultakaivoshankkeelle.</p><p>Suomen tulisi seisoa tulevaisuudessa globaalin taistelun etulinjassa yhtiövallan ja itsenäisten kansojen itsemääräämisoikeuden välillä. Olemmehan aikaisemminkin näyttäneet tietä maailmalle seisoessamme itsenäisyystaistelun eturintamassa taistelussa toisenlaista totalitarismia vastaan itsenäisyyden ja kansanvallan puolesta 1939. Suuri maailma asuu kehitysmaissa, joiden asukkailla ei ole koulutusta, kykyä tai varoja synnyttää vakavasti otettavaa kansallista vastarintaa siellä tapahtuvia vääryyksiä vastaan. On siis selvää, että maailmanlaajuisen itsenäisyystaistelun on lähdettävä liikkeelle sivistyneestä ja vauraasta läntisestä maailmasta, koska vain täällä on olemassa resursseja vastata kyseiseen haasteeseen, jos vain sisua ja taisteluhenkeä löytyy.</p><p>Aivan ensimmäiseksi kaikki kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin liittyvät näkökulmat tulisi asettaa avoimesti kansalaiskeskustelun piiriin. Suomessa tulisi myös harkita perustettavaksi nopealla aikataululla valtiojohdon toimesta jonkinlainen kansallinen neuvosto selvittämään kaikki mahdolliset riskitekijät, jotka saattavat heikentää kansallista itsemääräämisoikeuttamme. Toivon, että kansansuvereniteettia puolustavat itsenäisyysmieliset tahot saavat nostettua kansainväliset vapaakauppasopimukset näkyvästi esille seuraavien eduskuntavaalien alla.</p><p><br />Olli Immonen<br />kansanedustaja (ps.)<br />Oulu</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> On aivan totta, että avautuminen kansainväliselle kaupalle on nopeuttanut monien maiden talouskasvua. Kansainvälinen kauppa edistää taloudellista kehitystä silloin kun maan vienti ajaa sen talouskasvua. Globalisaation ja kansainvälisen kaupankäynnin ansiosta monet ihmiset elävät nykyisin kauemmin kuin ennen, ja heidän elintasonsa on aiempaa huomattavasti korkeampi. Nykyisin kaiken poliittisen päätöksenteon keskiössä oleva talousajattelu ei saa mielestäni kuitenkaan olla arvoista pyhin vain, koska se lisää ihmisten materialistista yltäkylläisyyttä. Sen lisäksi, että talouden globalisaatio, lisääntynyt individualismi ja ylisuuri kuluttaminen ovat ekologisesti ja henkisesti kestämättömiä ilmiöitä, niiden varjolla ollaan nyt myös murentamassa kansakuntien ja yksilöiden suvereniteettia päätösvallan karatessa kansoilta aina vain korkeammille ja harvalukuisemmille ylikansallisille tahoille.

Olen tuonut aiemmin ilmi näkemykseni siitä, että EU:n tulisi toimia mieluummin vapaakauppa-alueena sen sijaan, että siitä pyrittäisiin rakentamaan keskusjohtoinen liittovaltio. On kuitenkin syytä ottaa huomioon, että nykyinen kansainvälinen vapaakauppaideologia tähtää nimenomaan EU-liittovaltion luomiseen ja vallan keskittämiseen, jolloin nykymuotoinen vapaakauppa väistämättä joudutaan asettamaan kyseenalaiseksi. Vapaakauppa toimii vain, jos se on aidosti vapaata, ja se tapahtuu itsenäisten valtioiden kansalaisten omilla ehdoilla eikä ulkopäin sanelluilla säännöillä. Jokaisen kansan tulisi saada itse päättää oman maansa harjoittaman kaupan ehdoista, eikä kaupankäynnin tulisi perustua ylikansallisten elinten tehtailemiin epädemokraattisiin päätöksiin.

Kansainvälisillä vapaakauppasopimuksilla pyritään ja on pyritty laskemaan tullimaksuja sekä poistamaan tuontikiintiöitä, hallinnollisia esteitä sekä terveyteen, tekniikkaan ja sosiaalisiin oloihin liittyviä normeja. Erityisesti maailmankaupan vapauttamisessa on kunnostautunut vuonna 1995 perustettu Maailman kauppajärjestö (WTO). Suurimmat vapaakaupan ja talouden globalisoinnin edistäjät tällä hetkellä maailmassa ovat kuitenkin USA ja EU. Eurooppalaiset kansallisvaltiot tuhoamaan pyrkivä EU on ollut taho, joka on ensimmäisenä tuonut USA-johtoisen globalisaation haittavaikutuksineen Eurooppaan. EU-eliitti on pyrkinyt voimakkaasti Euroopan amerikkalaistamiseen eikä niinkään toimimaan vastavoimana USA:lle toisin kuin eurovasemmisto asian kuvittelee. Eurooppalaisen nykyeliitin unelmana on luoda Euroopan unionista liittovaltio ja tehdä siitä maailman mahtavin taloudellinen, poliittinen ja myöhemmin tulevaisuudessa todennäköisesti myös sotilaallinen supervalta. Tähän tavoitteeseen päästäkseen se on valmis solmimaan kansansuvereniteettia murentavia ja monia epäkohtia sisältäviä vapaakauppasopimuksia, jotka johtavat USA-vetoiseen globalisaatioon ja sen seurauksena Euroopan amerikkalaistumiseen. Tämä kehitys vie meidät tilanteeseen, jossa eurooppalaiset kansalliset kulttuurit alistetaan lopullisesti ylikaupalliselle amerikkalaistyyliselle massakulttuurille. Nykyeliitti onkin pyrkinyt alistamaan ihmiset pelkiksi atomisoituneiksi kuluttajiksi, joiden tehtävänä on tuottaa mahdollisimman suurta taloudellista hyötyä kasvottomille suurkorporaatioille ja siten edesauttaa eliitin pyrkimystä luoda EU:sta keskitetty, suurkorporaatiovetoinen talousalue.

Yhdysvalloissa tilanne nähdään siten, että mahdollisella EU:n ja USA:n välisellä tiiviillä talousyhteistyöllä saataisiin estettyä EU:n ja Venäjän taloudellinen yhdentyminen ja niiden lähentyminen Kiinan kanssa. Tarkoituksena on siis pyrkiä estämään mahdollinen Euraasian talousintegraatio ja säilyttämään USA:n taloudellinen hegemonia maailmassa. Myös osa EU-eliitistä kannattaa EU-USA-yhteistyötä nimenomaan tästä näkökulmasta.

On selvää, että kansainväliset vapaakauppasopimukset osana talouden globalisaatiota palvelevat puhtaasti valtaeliitin avoimien rajojen ideologiaa eli maailmaa ilman tulleja, rajavalvontaa ja kansallisvaltioita. Kyseiset sopimukset alistavat kansallisen lainsäädännön vapaakaupan säännöille, jotka taas palvelevat pitkälti suurten kansainvälisten korporaatioiden toiveita ja etuja. Kansat joutuvat sopimusten seurauksena luopumaan merkittävästä osasta itsemääräämisoikeuttaan vallan siirtyessä yhä ylemmille ylikansallisille tasoille. Valtiot eli kansat voivat joutua maksamaan suuria sakkoja yrityksille, jos ne toiminnallaan rikkovat kansainvälisen vapaakaupan sääntöjä. Kansansuvereniteetin lisäksi vapaakauppasopimukset heikentävät valtioiden omavaraisuutta ja huoltovarmuutta sekä luovat vakavia ylikansallisia riippuvuusrakenteita. On ymmärrettävä, etteivät kyseiset sopimukset ole vain kasa lakeja ja säädöksiä, vaan ne palvelevat eliitin ideologiaa ja päätäntävallan keskittämistä eräänlaiselle globaalille hallinnolle, jolla on valta tarvittaessa rangaista käskyvaltansa piirissä olevia kansoja näiden tekemistä rikkomuksista.

Mitä euroalueeseen sitten tulee, siitä ei saada toimivaa vapaakauppa-aluetta, sillä se on valuutta-alueena täysin epäoptimaalinen. Jos samassa valuutta-alueessa on eri tason talouksien ja kulttuurien maita, syntyy hiljalleen kasautuen vaihtotasekriisi. Ainoa keino tilanteen tasapainottamiseksi on luoda tulonsiirtomekanismi, jossa vahvemmat kansantaloudet tukevat heikommassa asemassa olevia maita (=euroalueen tukipaketit ja kehittyminen tulonsiirtounioniksi). Jos haluaisimme aidosti pyrkiä luomaan toimivan vapaakauppa-alueen, tulisi alueen eri valtioilla olla omat valuuttansa, joiden vahveneminen ja heikkeneminen tasapainottaisivat vaihtotaseita jatkuvasti kyseisten maiden reaalitalouden mukaan. Toinen vaihtoehto ongelman ratkaisemiseksi olisi puhtaan tulonsiirtounionin luominen Yhdysvaltojen dollarialueen tapaan. Tähän suuntaan eliitti onkin EU:ta kansalta kysymättä vääjäämättä viemässä.

Olen pyrkinyt tässä kirjoituksessani avaamaan kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin liittyviä ongelmia sekä tarkastelemaan asiaa erityisesti kansallismielisestä näkökulmasta.


Kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin suhtauduttava varauksella

Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen välillä on käyty heinäkuusta 2013 lähtien neuvotteluja alueiden välisestä vapaakauppasopimuksesta. Virallisesti sopimusta kutsutaan nimellä transatlanttinen kauppa- ja investointikumppanuussopimus (Transatlantic Trade and Investment Partnership, TTIP). Sopimuksesta on käytetty eri tahojen toimesta myös nimitystä TAFTA (Trans-Atlantic Free Trade Agreement) sekä GMT (Grand marché transatlantique).

Olen jo pitkään odotellut, milloin eliitin ja valtamedian ohjailemassa julkisessa keskustelussa tuotaisiin avoimesti esille kyseisen vapaakauppasopimuksen haitalliset vaikutukset erityisesti kansallisvaltioiden suvereniteettiin ja demokratiaan liittyen. Odottelu on ollut turhaa. Neuvottelut on pyritty salaamaan eliitin ja suurkorporaatioiden etujen vuoksi. Siltä osin kun vapaakauppasopimus on ollut julkisuudessa esillä, sitä on tarkasteltu lähinnä elinkeinoelämän etujen näkökulmasta. Suomen pääministeri Alexander Stubb puolestaan on Neuvostoliiton tiedotushenkeä muistuttavalla tavalla ohjeistanut tiedotusvälineitä kirjoittamaan TTIP:stä vieläkin myönteisempään sävyyn. Useat kansalaisjärjestöt ovat kuitenkin yrittäneet omia kanaviaan pitkin nostaa esille huolensa esimerkiksi demokratiaan sekä Euroopan korkeisiin työoikeus-, sosiaali- ja terveysstandardeihin liittyen, joiden on katsottu olevan vaarassa laskea USA:n alhaiselle tasolle TTIP:n voimaantulon myötä. Näiden lisäksi huolta ovat aiheuttaneet eurooppalaisen korkean tason ympäristönsuojelun ja kuluttajansuojan säilyminen sekä TTIP:hen sisältyvä investointisuojalauseke, jonka nojalla ylikansalliset suuryhtiöt voivat haastaa eurooppalaisia valtioita oikeuteen erillisissä välitystuomioistuimissa, mikäli kansalliset säädökset haittaavat kansainvälisten suurkorporaatioiden investointien tuottoa.

Eliitti on valmistellut ja neuvotellut sopimuksesta suljettujen ovien takana nimenomaan siitä syystä, ettei sille kävisi kuten MAI-sopimukselle 1990-luvun lopulla. MAI-sopimus kaatui nimenomaan kansalaiskeskusteluun. OECD laati vuonna 1998 MAI-sopimuksen (Multilateral Agreement on Investment), jonka tarkoitus oli poistaa kansainvälisen kaupan esteitä ja lisätä sijoittajien oikeuksia. Se sisälsi investointisuojan, joka olisi mahdollistanut yritysten viedä kansallisvaltioita kansainväliseen kauppaoikeuteen ja siten purkaa liiketoimintaa haittaavat kansalliset lait. Tämä moninkeskinen investointisopimus kaatui Ranskan aloitteesta, kun se sai sopimuksen sisällön tultua tunnetuksi maassa osakseen paljon kansalaiskritiikkiä. Nyt MAI:n sisältöä ollaan osin jälleen ujuttamassa Eurooppaan TTIP:n muodossa. TTIP:n tuomista kansansuvereniteettia ja kansallista lainsäädännöllistä liikkumatilaa rajoittavista kirjauksista johtuen vapaakauppasopimuksen neuvottelutapaa ei voida pitää millään muotoa hyväksyttävänä. Euroopan maiden kansoilla ja parlamenteilla ei ole ollut neuvottelujen aikana lainkaan mahdollisuutta tutustua esimerkiksi neuvottelupapereihin, vaan ne on pidetty täysin salassa. Ainoa tieto neuvotteluista on saatu yksittäisten virkamiesten tekemien tietovuotojen kautta.

Ongelmallisen TTIP-neuvotteluista tekee myös se, ettei neuvotteluissa eurooppalaisten etuja ajavaan tahoon, komissioon, voi luottaa sen kansansuvereniteettia väheksyvän sekä kansainvälisiin suurkorporaatioihin ja talouden globalisointiin sitoutumisensa vuoksi. TTIP-sopimuksen neuvottelut päättyvät näillä näkymin ensi vuonna. Sen jälkeen seuraa pitkä ratifiointiprosessi Euroopan neuvostossa ja Euroopan parlamentissa, minkä jälkeen kansalliset parlamentit hyväksyvät sopimuksen, jos maiden perustuslait sitä vaativat.

Kaikki kansansuvereniteettia puolustavat kansallismieliset liikkeet Euroopassa ovat vastustaneet TTIP:tä edellä mainittuihin ongelmiin vedoten. Kansansuvereniteetin puolustaminen onkin ollut aina keskeinen kansallismielisyyden kulmakivi. Itävallassa Itävallan vapauspuolue on kerännyt kansalaisten allekirjoituksia aloitteeseen, jonka tavoitteena on nostaa TTIP maan parlamentin käsittelyyn ja kansalaiskeskustelun piiriin. Saksassa puolestaan Alternative für Deutschland on toiminut aktiivisesti sopimusta vastaan. Myös Ranskassa Kansallinen Rintama on osana globalisaatiokriittistä linjaansa vastustanut TTIP:tä, sillä se pelkää TTIP:n olevan ”taloudellinen Nato”, joka suosisi yhdysvaltalaisia suuryrityksiä ja olisi siten uhka Ranskan ja muun Euroopan taloudelle ja demokratialle.


Vapaakauppasopimukset sisältävät paljon ongelmia

Tämän vuoden syyskuussa EU:n ja Kanadan edustajat juhlistivat vuodesta 2009 lähtien käytyjen EU:n ja Kanadan välisten vapaakauppasopimusneuvottelujen (CETA) päättymistä. Kuten TTIP:hen, myös CETA-sopimukseen sisältyy ongelmallinen investointisuojalauseke. EU:n ja Kanadan hyväksymää sopimusta voidaankin pitää ennakkotapauksena EU:n ja USA:n välisen TTIP-sopimuksen hyväksymiselle. CETA-sopimuksen ratifioinnin myötä todennäköisyys TTIP:n hyväksymiselle kasvaa. Monet kansalaisjärjestöt ovatkin nähneet CETA:n toimivan eräänlaisena Troijan hevosena TTIP:n investointisuojalausekkeen voimaantulolle. TTIP:n sisältämää investointisuojaa on käytännössä lähes mahdotonta torjua enää tässä vaiheessa, kun kanadalaisille yrityksille valitusoikeus on jo päätetty myöntää. Monilta yhdysvaltaisilta yrityksiltä löytyy jo tällä hetkellä tytäryhtiö Kanadasta, joten kyseisillä yhtiöillä olisi joka tapauksessa CETA:n voimaantulon myötä mahdollisuus käyttää investointisuojaa hyväkseen.

CETA- ja TTIP-sopimukset eroavat aikaisemmista EU:n ulkoeurooppalaisten valtioiden kanssa solmimista vapaakauppasopimuksista siinä, etteivät ne käsittele ainoastaan tullien ja erilaisten kansainvälistä kauppaa koskevien maksujen alentamista, vaan myös esimerkiksi yritysten sijoittumisoikeutta, maahanmuuttosäädöksiä ja erilaisten tutkintojen vastavuoroista tunnustamista. Lisäksi kumpikaan sopimus ei jätä yhtään yhteiskunnan osa-aluetta neuvottelujen ulkopuolelle. Kyseiset sopimukset myös kieltävät kerran yksityistettyjen palveluiden saattamisen takaisin julkisen vallan alaisiksi.

TTIP-vapaakauppasopimuksen tavoitteena on luoda maailman suurin vapaakauppa-alue. Sopimuksessa yhdistyvät monet vahingollisimmat puolet aikaisemmista sopimuksista. Elinkeinoelämän edustajat ovat todenneet, ettei TTIP:n kohdalla ole kyse perinteisestä vapaakauppasopimuksesta, vaan lähinnä yhteisiin arvoihin perustuvasta kumppanuussopimuksesta, jolla pyritään asettamaan korkeat standardit maailmankaupalle. Todellisuudessa kyseisen vapaakauppasopimuksen hyväksyminen tarkoittaisi Suomelle kuitenkin aivan jotain muuta kuin korkeita standardeja. EU:ssa on toimittu tähän asti niin sanotun varovaisuusperiaatteen mukaan, kun USA:ssa taas ei. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki mitä ei ole erikseen todettu turvalliseksi on EU:ssa kielletty, kun puolestaan USA:ssa kaikki mitä ei ole erikseen todettu turvalliseksi on sallittua. Elinkeinoelämän mukaan pyrkimyksenä on esteiden purkaminen tavara- ja palvelukaupalta, investoinneilta sekä henkilöiden liikkuvuudelta. Näiden on arvioitu lisäävän taloudellista kasvua, tuovan kustannussäästöjä, alentavan hintoja, parantavan kilpailukykyä, lisäävän yritysten toimintamahdollisuuksia ja kilpailua julkisissa hankinnoissa sekä synnyttävän uusia työpaikkoja. Tosiasiallisesti TTIP-sopimuksella pyritään poistamaan tullit, vähentämään kaupan esteitä harmonisoimalla normeja ja höllentämällä säädöksiä sekä antamaan sijoittajille mahdollisuudet poistaa kaikki sääntelyn ja kansallisen lainsäädännön esteet vapaakaupalta.

USA:ssa sijaitseva yksityinen Tuftsin tutkimusyliopiston taannoin julkaisema riippumaton tutkimus puolestaan tyrmää TTIP:n väitetyt taloushyödyt EU:lle. Tutkimuksen mukaan TTIP:n voimaantulo tulisi tuhoamaan EU:ssa 583 000 työpaikkaa vuoteen 2025 mennessä. EU-maiden vienti ja BKT tulisi myös laskemaan, mikä johtaisi verokertymien ja palkkojen laskuun. USA:ssa kehitys olisi päinvastaiseen suuntaan, jolloin ainoat, jotka EU:ssa hyötyisivät TTIP:n toteutumisesta, olisivat suurpääomien omistajat.

Vaikka koen itseni markkinatalouden kannattajaksi, suhtaudun kuitenkin kansallismielisen vakaumukseni vuosi hyvin kriittisesti TTIP-sopimukseen. TTIP:n kohdalla on nimittäin kyse paljon muustakin kuin pelkästä yksinkertaisesta vapaakauppasopimuksesta. Kansallismielisestä näkökulmasta suurimmat huolenaiheet liittyvät nimenomaan investointisuojaan ja sen aiheuttamiin uhkiin suomalaiselle demokratialla, kansansuvereniteetille, ympäristölle ja taloudelle. Kyseisen sopimuksen tarjoama investointisuoja antaisi Eurooppaan sijoittaneille yhdysvaltalaisille yrityksille mahdollisuuden haastaa koko Euroopan unionin tai yksittäisen EU:n jäsenvaltion kansainvälisten paneelien eteen, jos yritykset huomaavat julkista terveydenhuoltoa, ympäristöä tai sosiaaliturvaa koskevan lainsäädännön haittaavan niiden toimintaa. Investointisuoja saattaisi pahimmassa tapauksessa saattaa kansallisen lainsäädäntötyön lähes täysin ylikansallisten toimijoiden tahdon alaiseksi ja demokraattisen kontrollin ulkopuolelle. Sijoittajansuojan nojalla tehtyjä kanteita ei käsiteltäisi kansallisissa tuomioistuimissa, vaan ylikansallisissa kolmijäsenisissä välimiestuomioistuimissa. Kyseisillä kolmihenkisen paneelin päätöksillä tultaisiin ohittamaan kansallinen lainsäädäntö, parlamentit ja eurooppalaisten korkeimpien oikeuksien päätökset, eikä valtioilla olisi annettuihin päätöksiin valitusoikeutta.

Vastaavanlaiseksi paneeliksi voidaan lukea esimerkiksi Maailmanpankin alainen kansainvälisten investointiristiriitojen sovittelulaitos ICSID. Sovittelulaitoksia hallitsee muutama yhdysvaltalainen ja brittiläinen asianajotoimisto. Yli puolet kaikista sopimusristiriidoista on ratkaistu viidentoista eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen lakimiehen toimesta. Samat henkilöt toimivat tapauksesta riippuen välillä asianajajina ja toisinaan myös tuomareina. Useat heistä ovat istuneet hallituksen jäseninä yrityksissä, jotka ovat haastaneet aiemmin valtioita kansainvälisiin sovittelumenettelyihin. YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö UNCTAD:n mukaan vuonna 2012 sovitteluratkaisuista noin 70 prosenttia meni kansainvälisten korporaatioiden hyväksi. Riidoilla on siis ollut taipumus ratketa kaupan edun puolesta muun muassa ympäristön ja terveyden tappioksi. Maailmalta löytyy paljon esimerkkejä siitä, miten yritykset ovat investointisopimuksen turvin haastaneet valtioita ja perineet niiltä miljardikorvauksia. Tällaiseen järjestelmään siirtymisen myötä kansoille kuuluva päätäntävalta luovutettaisiin hyvin pienen porukan käsiin, jotka valitsevat seuraajansa ideologisin perustein.

Yritysten investointisuojan myötä valtioilta ja kansalasilta viedään mahdollisuudet puolustautua kansainvälisten suurkorporaatioiden voitontavoittelulta ja suojautua esimerkiksi ympäristölle ja ihmisille tuhoa aiheuttavalta toiminnalta. Itsenäisten valtioiden tarpeesta suojella kansaansa haitallisia tuotteita vastaan on kiistelty aiemmin jopa sotien muodossa kuten esimerkiksi oopiumisodissa, joiden seurauksena hyökkäyksen kohteeksi joutunut valtio joutui palauttamaan kansansuvereniteettinsa verisen vallankumouksen ja diktatuurin kautta. TTIP tulisi voimaan astuessaan alentamaan elintarvikkeiden laatu- ja merkintänormeja (klooripesty ja hormonipitoinen liha, geenimuunnellut kasvikset, tuholaiset ja rikkaruohomyrkkyjen käyttö jne.), ympäristöstandardeja, kuluttajansuojaa sekä työntekijän perusoikeuksia. Lisäksi se heikentäisi paikallisten pk-yritysten asemaa kansainvälisiin suurkorporaatioihin nähden sekä avaisi esimerkiksi Suomen valtion ja kuntien ydintoimintojen järjestämisoikeudet monikansalliselle kilpailulle.

Vapaakauppasopimuksiin sisältyvästä investointisuojasta on olemassa käytännön kokemusta Kanadan, Yhdysvaltain ja Meksikon välisen Nafta-sopimuksen muodossa. Naftaa pidettiin MAI-sopimuksen esikuvana. Kanadan parlamentti oli kieltänyt yhdysvaltalaisen Ethylin Kanadan-sisaryhtiön tuottaman bensan lisäaineen MMT:n. Tämän terveys- ja ympäristösyihin perustuvan kiellon seurauksena Kanadan valtio (siis veronmaksajat) joutui maksamaan yhtiölle korvauksia siitä, ettei se voinut tehdä voittoja Kanadassa aineella, joka Kanadassa oli todettu myrkylliseksi. Lisäksi kyseinen yhtiö vaati Kanadalta korvauksia Kanadan parlamenttikeskustelun yhtiölle aiheuttamasta maineen tahriintumisesta sekä lobbauskuluista. Yhtiö vaati korvauksia yli miljardi sen aikaista Suomen markkaa. Kanada joutui rahallisten korvausten maksamisen lisäksi kumoamaan osan terveydensuojelulakiaan sekä toteamaan Ethylin tuottaman hermomyrkyn haitattomaksi ja sallimaan sen tuotannon ja käytön maassaan.


Kansallinen omavaraisuus ja -ehtoisuus ovat Suomelle tärkeitä

Suhteellisen edun ajatuksen mukaan, jos jonkin tuotteen valmistaminen on jossakin maassa halvempaa kuin muissa maissa, muiden maiden ei kannata valmistaa kyseisiä tuotteita itse. Tällöin tavarat tuodaan jostakin sellaisesta maasta, joka pystyy tuottamaan ne halvalla. Tämä toki johtaa pitkällä aikavälillä voimavarojen maksimaalisen tehokkaaseen käyttöön, mutta samalla se kuitenkin murentaa merkittävällä tavalla valtioiden omavaraisuutta, heikentää huoltovarmuutta sekä luo vahvoja ylikansallisia riippuvuusrakenteita. Korkeaan omavaraisuuteen pyrkiminen on Suomelle erityisen tärkeää maantieteellisen sijainnin vuoksi. Heikko omavaraisuusaste olisi meille erityisen vaarallista kriisitilanteissa, sillä Suomi on maantieteellisesti erillään muista maista. Hollanti ja Iso-Britannia, esimerkiksi, eroavat Suomesta siinä mielessä, että ne sijaitseva maantieteellisesti EU:n talousalueen ytimessä ja niillä on hyvät laivaliikenneyhteydet. Lisäksi TTIP:n seurauksena Suomelle elintärkeä idänkauppa ja pääsy käsiksi luonnonvaroihin saattaisivat joutua entistä alttiimmiksi suurvaltapoliittiselle sabotoinnille.

Lännen globaalilla eliitillä ja kansainvälisillä suurkorporaatioilla on pidemmällä aikavälillä tavoitteena saada hallintaan myös kansallisessa omistuksessa olevat luonnonvarat. Tällaisia luonnonvaroja ovat esimerkiksi pohjavedet, mineraalit ja metsät. Puhdas juomavesi on suomalaisille itsestäänselvyys, jonka arvoa ei osata tiedostaa. Todellisuudessa kyseessä on kuitenkin maailman mittakaavassa öljyyn verrattavissa oleva strateginen luonnonvara, jonka merkitys kasvaa kiihtyvää vauhtia tulevaisuudessa saastumisen ja ylikäytön seurauksena. Yhdysvaltain Suomen suurlähettilään Bruce Oreckin mukaan Suomi on makean pohjaveden Saudi-Arabia. Hänen mukaansa bensiinilitran maksaessa noin 1,50 euroa saa litrasta vettä maksaa tulevaisuudessa monissa maissa enemmän. Pohjavesien, mineraalien ja metsien kaltaisten julkishyödykkeiden luovuttaminen kansainvälisten suurkorporaatioiden käsiin edustaa angloamerikkalaista oikeuskäytäntöä ja sotii muinaissuomalaista oikeuskäsitystä vastaan, jossa jokaisella Suomen kansalaisella on vahvat kansalaisoikeudet nauttia täkäläiselle elämälle välttämättömistä luonnonrikkauksista. Tähän kohtaan sopiikin lausua yleisesti käytetty sanonta ”isänmaata ei saa myydä – eikä vuokrata”.

Talouden globalisaation seurauksena myös omaehtoinen kansanperinnekulttuuri on vaarassa tuhoutua amerikkalaisen kaupallisen massakulttuurin jalkoihin. Jos valtioilta evätään oikeus tukea oman maansa kulttuuria, kulttuurit tulevat pidemmällä aikavälillä väistämättä yhdenmukaistumaan maailmassa. Tämä puolestaan murentaa kansallista yhteisöhenkeä sekä hankaloittaa oman paikallisen ja kansallisen identiteetin tiedostamista. Kulttuurin vapauttaminen globaalille kilpailulle johtaisi siihen, että ihmiset muodostaisivat identiteettinsä vielä vahvemmin kaupallisten ja hyvin markkinoitujen kulutustavaroiden ostamisen kautta. Esimerkkinä yrityksestä kajota kansalliseen kulttuuriin voidaan mainita 1990-luvun MAI-sopimuksen neuvottelut. Tuolloin MAI-sopimuksen palvelujen kansainvälistä kauppaa koskevaan sopimukseen (GATS) haluttiin Ranskan vaatimuksesta sisällyttää laaja kulttuuripoikkeama. Sen tavoitteena oli suojella kansallisia kulttuureja kaupan ja investointien liiallisen vapauttamisen vaikutuksilta. GATS-sopimusta oltaisi voitu ilman kulttuuripoikkeamaa käyttää muun muassa kansallisen elokuva- ja TV-tuotannon sekä kansallisten yleisradioyhtiöiden erityisaseman purkamiseen. Henkilökohtaisesti pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että päätäntävalta esimerkiksi sen suhteen, säilytetäänkö Yleisradion nykyinen asema vai ei, säilyy nyt ja tulevaisuudessa suomalaisten käsissä eikä valtaa siirretä puhtaasti talouden etuja ajatteleville ylikansallisille tahoille. Kansansuvereniteettiin nojaava kulttuuripolitiikka on tärkeä asia, eikä siitä tule luopua mistään hinnasta.


Miten tästä eteenpäin?

Moni varmasti nyt miettii, miten tästä tulisi edetä eteenpäin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Suomen pitäisi hyökätä entistä rohkeammin kansainvälisten suurkorporaatioiden pakkovaltaa vastaan tilanteissa, joissa investointisuojan piirissä ja kansallisen lainsäädännön ulottumattomissa oleva monikansallinen kaivosyhtiö esimerkiksi tuhoaisi tietyn valuma-alueen pohjavedet. On selvää, että monikansallisen yhtiön ja paikallisten asukkaiden välille syntyy tällaisessa tilanteessa väistämättä konflikteja. Mielestäni jatkossa myös Suomen kansallismielisen liikkeen tulisi ottaa tällaiset kiistat vahvasti omikseen. Meidän on jälleen pyrittävä talvisodan hengessä suojelemaan isänmaatamme sitä valloittamaan ja tuhoamaan pyrkiviä ulkoisia uhkia vastaan olipa sitten kyseessä rajojen yli tulvivat sotilaalliset vihollismassat, siirtolaisvyöryn asteittainen kansanvaihto tai globaalin eliitin ja ylikansallisten yhtiöiden menetelmä valloittaa maatamme yksityistämällä se kaupalliseen käyttöön pala palalta.

Talvivaaran kaivosyhtiön aiheuttama ympäristötuho on omaa syytämme ja sisäinen asiamme, jossa kotimainen yhtiö on vastuussa kansalle oman juridiikkamme puitteissa. Tässä tapauksessa meillä on onneksi mahdollisuus lainsäädännöllisin keinoin estää vastaavanlaiset tuhot tulevaisuudessa. Jos kuitenkin kansainvälisten vapaakauppasopimusten myötä monikansallinen kaivosyhtiö tekisi vastaavanlaista tuhoa ylikansallisen investointisuojan puitteissa, olisi Suomen vaikea puuttua tilanteeseen esimerkiksi uusia kaivosten liiketoimintaa hankaloittavia lakeja säätämällä. Investointisuojan voimaantulon myötä suomalaisilta ollaan myös viemässä kansallinen päätäntävalta lupien myöntämiseen kansainvälisille kaivoyhtiöille. Esimerkkinä voidaan mainita kanadalainen Gabriel Resources -yhtiö, joka kiristää investointisuojan voimin Romaniaa 1,4 miljardin euron korvausvaateella, mikäli valtio ei myönnä toimilupaa suureksi ympäristökatastrofiksi luonnehditulle kultakaivoshankkeelle.

Suomen tulisi seisoa tulevaisuudessa globaalin taistelun etulinjassa yhtiövallan ja itsenäisten kansojen itsemääräämisoikeuden välillä. Olemmehan aikaisemminkin näyttäneet tietä maailmalle seisoessamme itsenäisyystaistelun eturintamassa taistelussa toisenlaista totalitarismia vastaan itsenäisyyden ja kansanvallan puolesta 1939. Suuri maailma asuu kehitysmaissa, joiden asukkailla ei ole koulutusta, kykyä tai varoja synnyttää vakavasti otettavaa kansallista vastarintaa siellä tapahtuvia vääryyksiä vastaan. On siis selvää, että maailmanlaajuisen itsenäisyystaistelun on lähdettävä liikkeelle sivistyneestä ja vauraasta läntisestä maailmasta, koska vain täällä on olemassa resursseja vastata kyseiseen haasteeseen, jos vain sisua ja taisteluhenkeä löytyy.

Aivan ensimmäiseksi kaikki kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin liittyvät näkökulmat tulisi asettaa avoimesti kansalaiskeskustelun piiriin. Suomessa tulisi myös harkita perustettavaksi nopealla aikataululla valtiojohdon toimesta jonkinlainen kansallinen neuvosto selvittämään kaikki mahdolliset riskitekijät, jotka saattavat heikentää kansallista itsemääräämisoikeuttamme. Toivon, että kansansuvereniteettia puolustavat itsenäisyysmieliset tahot saavat nostettua kansainväliset vapaakauppasopimukset näkyvästi esille seuraavien eduskuntavaalien alla.


Olli Immonen
kansanedustaja (ps.)
Oulu

]]>
4 http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/182125-vapaakauppaa-itsenaisten-kansojen-ehdoilla#comments Thu, 11 Dec 2014 13:47:04 +0000 Olli Immonen http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/182125-vapaakauppaa-itsenaisten-kansojen-ehdoilla
Muista EU-maista tulleet köyhyyssiirtolaiset käännytettävä Suomesta http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/180259-muista-eu-maista-tulleet-koyhyyssiirtolaiset-kaannytettava-suomesta <p>Jätin tänään (18.11.2014) eduskunnassa hallituksen vastattavaksi seuraavan kirjallisen kysymyksen koskien muista EU-maista tulleiden&nbsp;köyhyyssiirtolaisten sosiaalietuuksien lakkauttamista ja heidän käännyttämistä pois Suomesta:</p><p>&nbsp;</p><p><strong>EU-maiden sisäisten köyhyyssiirtolaisten uhka Suomen sosiaaliturvajärjestelmälle ja käännyttäminen pois Suomesta</strong></p><p>Tuoreen Euroopan unionin tuomioistuimen antaman ennakkopäätöksen mukaan Saksa ei ole velvollinen maksamaan sosiaalietuuksia Romaniasta saapuneelle naiselle ja tämän lapselle, koska kyseinen nainen ei ole tullut maahan hakeakseen töitä. Käytännössä kyseinen ennakkopäätös siis tarkoittaa, ettei EU-maiden tarvitse jatkossa maksaa sosiaalietuuksia toisesta EU-maasta tulleelle maahanmuuttajalle, mikäli tämä ei pyri aktiivisesti työllistymään.</p><p>Financial Times -lehti uutisoi tämän vuoden maaliskuussa myös Belgian hallituksen tiukentavan suhtautumistaan maahanmuuttoon ja lähettävän maassa yli puoli vuotta työttöminä olleita maahanmuuttajia takaisin kotimaihinsa. Heistä suurin osa oli tullut maahan Espanjasta, Italiasta, Romaniasta ja Bulgariasta. Belgian hallitus perusteli päätöstään työttömien maahanmuuttajien aiheuttamalla taakalla maan sosiaaliturvajärjestelmälle. Tuolloin EU:n oikeuskomissio totesi, ettei Belgia ole toiminut asiassa sopimusten vastaisesti, sillä EU-mailla on oikeus lähettää puoli vuotta työttömänä ollut maahanmuuttaja takaisin kotimaahansa.</p><p>Kriittinen suhtautuminen EU:n sisäistä maahanmuuttoa ja sosiaaliturvajärjestelmien hyväksikäyttöä kohtaan on aiheellisesti voimistunut viime aikoina. Liian vapaan liikkuvuuden myötä kasvanut niin kutsuttu sosiaalitukiturismi on tuttua myös Suomessa. Suomessa maksettavat sosiaalietuudet ovat varsin korkeita, ja ne houkuttelevat maahanmuuttajia sekä muista EU-maista että EU:n ulkopuolelta. EU-tuomioistuimen antaman tuoreen ennakkopäätöksen mukaisesti Suomen ei kuitenkaan tarvitse myöntää ja maksaa sosiaalietuuksia niille henkilöille, jotka ovat tulleet maahan jostain toisesta EU-maasta ja jotka eivät ole maassa aktiivisina työnhakijoina.</p><p>Suomen tulisi nyt ottaa mallia köyhyyssiirtolaisuuteen kriittisesti suhtautuvista muista EU-maista ja ryhtyä aktiivisiin toimenpiteisiin sosiaaliturvajärjestelmämme hyväksikäytön lopettamiseksi. Euroopan unionin tuomioistuimen antaman ennakkopäätöksen johdosta todennäköisesti myös moni muu EU-maa muuttaa toimintatapojaan ja alkaa käännyttää työhaluttomia maahanmuuttajia pois maasta. Tällöin on vaarana, että takaisin alempien sosiaalietuuksien piiriin lähetetyt maahanmuuttajat suuntaavat seuraavaksi sinne, missä käytännöt käännyttämisen suhteen eivät ole tiukat. Suomen tulee ensisijaisesti huolehtia omista kansalaisistaan ja heidän hyvinvoinnistaan eikä antaa rahaa perusteettomasti maassa oleskeleville muiden maiden kansalaisille, joilla ei ole aikomusta työllistyä ja tulla toimeen itsenäisesti.</p><p>Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 &sect;:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:</p><p><em>Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä, jotta muista EU-maista tuleville kansalaisille ei jatkossa enää makseta sosiaalietuuksia, elleivät he aktiivisesti pyri työllistymään?</em></p><p>&nbsp;</p><p>Helsingissä 18 päivänä marraskuuta 2014<br />Olli Immonen /ps</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Jätin tänään (18.11.2014) eduskunnassa hallituksen vastattavaksi seuraavan kirjallisen kysymyksen koskien muista EU-maista tulleiden köyhyyssiirtolaisten sosiaalietuuksien lakkauttamista ja heidän käännyttämistä pois Suomesta:

 

EU-maiden sisäisten köyhyyssiirtolaisten uhka Suomen sosiaaliturvajärjestelmälle ja käännyttäminen pois Suomesta

Tuoreen Euroopan unionin tuomioistuimen antaman ennakkopäätöksen mukaan Saksa ei ole velvollinen maksamaan sosiaalietuuksia Romaniasta saapuneelle naiselle ja tämän lapselle, koska kyseinen nainen ei ole tullut maahan hakeakseen töitä. Käytännössä kyseinen ennakkopäätös siis tarkoittaa, ettei EU-maiden tarvitse jatkossa maksaa sosiaalietuuksia toisesta EU-maasta tulleelle maahanmuuttajalle, mikäli tämä ei pyri aktiivisesti työllistymään.

Financial Times -lehti uutisoi tämän vuoden maaliskuussa myös Belgian hallituksen tiukentavan suhtautumistaan maahanmuuttoon ja lähettävän maassa yli puoli vuotta työttöminä olleita maahanmuuttajia takaisin kotimaihinsa. Heistä suurin osa oli tullut maahan Espanjasta, Italiasta, Romaniasta ja Bulgariasta. Belgian hallitus perusteli päätöstään työttömien maahanmuuttajien aiheuttamalla taakalla maan sosiaaliturvajärjestelmälle. Tuolloin EU:n oikeuskomissio totesi, ettei Belgia ole toiminut asiassa sopimusten vastaisesti, sillä EU-mailla on oikeus lähettää puoli vuotta työttömänä ollut maahanmuuttaja takaisin kotimaahansa.

Kriittinen suhtautuminen EU:n sisäistä maahanmuuttoa ja sosiaaliturvajärjestelmien hyväksikäyttöä kohtaan on aiheellisesti voimistunut viime aikoina. Liian vapaan liikkuvuuden myötä kasvanut niin kutsuttu sosiaalitukiturismi on tuttua myös Suomessa. Suomessa maksettavat sosiaalietuudet ovat varsin korkeita, ja ne houkuttelevat maahanmuuttajia sekä muista EU-maista että EU:n ulkopuolelta. EU-tuomioistuimen antaman tuoreen ennakkopäätöksen mukaisesti Suomen ei kuitenkaan tarvitse myöntää ja maksaa sosiaalietuuksia niille henkilöille, jotka ovat tulleet maahan jostain toisesta EU-maasta ja jotka eivät ole maassa aktiivisina työnhakijoina.

Suomen tulisi nyt ottaa mallia köyhyyssiirtolaisuuteen kriittisesti suhtautuvista muista EU-maista ja ryhtyä aktiivisiin toimenpiteisiin sosiaaliturvajärjestelmämme hyväksikäytön lopettamiseksi. Euroopan unionin tuomioistuimen antaman ennakkopäätöksen johdosta todennäköisesti myös moni muu EU-maa muuttaa toimintatapojaan ja alkaa käännyttää työhaluttomia maahanmuuttajia pois maasta. Tällöin on vaarana, että takaisin alempien sosiaalietuuksien piiriin lähetetyt maahanmuuttajat suuntaavat seuraavaksi sinne, missä käytännöt käännyttämisen suhteen eivät ole tiukat. Suomen tulee ensisijaisesti huolehtia omista kansalaisistaan ja heidän hyvinvoinnistaan eikä antaa rahaa perusteettomasti maassa oleskeleville muiden maiden kansalaisille, joilla ei ole aikomusta työllistyä ja tulla toimeen itsenäisesti.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä, jotta muista EU-maista tuleville kansalaisille ei jatkossa enää makseta sosiaalietuuksia, elleivät he aktiivisesti pyri työllistymään?

 

Helsingissä 18 päivänä marraskuuta 2014
Olli Immonen /ps

]]>
4 http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/180259-muista-eu-maista-tulleet-koyhyyssiirtolaiset-kaannytettava-suomesta#comments Tue, 18 Nov 2014 10:35:30 +0000 Olli Immonen http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/180259-muista-eu-maista-tulleet-koyhyyssiirtolaiset-kaannytettava-suomesta
Äärivasemmiston väkivallan uhkaan puututtava http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/179928-aarivasemmiston-vakivallan-uhkaan-puututtava <p>Jätin tänään (13.11.2014) eduskunnassa hallituksen vastattavaksi seuraavan kirjallisen kysymyksen koskien äärivasemmiston aiheuttamaa väkivallan uhkaa Suomessa:</p><p><br /><strong>Äärivasemmiston aiheuttama väkivalta ja sen uhka Suomessa</strong></p><p>Sisäasiainministeriö julkaisee puolivuosittain tilannekatsauksen niin sanotun väkivaltaisen ekstremismin ilmenemisestä Suomessa, mikä liittyy ministeriön tavoitteeseen ennaltaehkäistä ääriajattelun aiheuttamaa väkivallan uhkaa maassamme. Tilannekatsauksen tarkoituksena on lisätä väkivaltaisen ekstremismin tunnistamista, ja sen lähteenä toimivat Suojelupoliisin tilannekuva, kansallisen yhteistyöverkoston jäsenten havainnot, julkiset lähteet sekä kansainväliset kokemukset. Viimeisin tilannekatsaus julkaistiin viime syyskuussa, joskaan muutoksia tammikuun tilannekatsaukseen nähden ei ollut juurikaan tapahtunut.</p><p>Väkivaltaisella ekstremismillä tarkoitetaan aatemaailmalla perustellen tapahtuvaa väkivallan käyttöä tai sillä uhkaamista. Raportin mukaan ekstremististä väkivaltaa tai sen uhkaa aiheuttavat Suomessa seuraavat kolme tahoa: äärioikeisto, -vasemmisto ja -islam. Tilannekatsauksessa arvioidaan, ettei terrorismin uhka tällä hetkellä ole Suomessa kovin suuri, mutta mahdollinen. Suojelupoliisin tietojen mukaan esimerkiksi Syyriaan on lähtenyt uskonsotiin jopa kokonaisia perheitä Suomesta. Palatessaan Suomeen he voivat aiheuttaa väkivallan uhkaa myös täällä. Äärioikeiston raportti jakaa puolestaan kolmeen osaan: uuteen äärioikeistoon, joka irtisanoutuu rasistisesta maailmankatsomuksesta, Suomen Vastarintaliikkeeseen sekä paikallisiin skinhead-ryhmittymiin. Äärioikeiston, pääasiassa skinheadien, aiheuttamissa väkivallanteoissa yleensä rikoksen motiivi ei kuitenkaan ole rasistinen ja asianomistajana on kantaväestöön kuuluva henkilö. Rikosten taustalla ei raportin mukaan näytä olevan laajempaa suunnitelmallisuutta, vaan kyse on tilannesidonnaisista, spontaaneista teoista. Tällaiset pahoinpitelyt nähdään raportissa tyypillisinä skinhead-kulttuuriin liittyviä rikoksia. Ekstremismiin liittyviksi rikoksiksi näytetäänkin laskettavan äärioikeiston kohdalla lähinnä rikokset, jotka eivät yhtä selvästi kuin äärivasemmiston kohdalla, liity itse ideologiaan vaan esimerkiksi henkilöiden päihteiden väärinkäytön aiheuttamiin pahoinpitelyihin.</p><p>Ekstremistisiä rikoksia on tapahtunut sisäasiainministeriön katselmuksen mukaan viimeisen puolen vuoden aikana muutamia kymmeniä. Näistä kymmenkunta on äärivasemmiston tekemiä rikoksia. Katsauksessa todetaan, että Suomen äärivasemmisto on radikalisoitunut 2000-luvulla. Esimerkkinä äärivasemmiston väkivallasta voidaan mainita viime itsenäisyyspäivänä Tampereella järjestetty mellakka, jossa kohdistettiin väkivaltaa erityisesti poliisiin, poliisiratsuihin sekä omaisuuteen. Vaikka raportin mukaan laajamittainen ja pitkäkestoinen mellakointi on Suomessa vielä toistaiseksi epätodennäköistä, antoi sekä viime itsenäisyyspäivän että vapun mellakat vahvaa viestiä siitä, että mielenilmausten muuttuminen entistä rajummiksi on jo tätä päivää. Mellakoinnin ohella anarkistien toimintaan kuuluu isona osana myös laittomat kadun- ja talonvaltaukset, jotka luovat turvattomuuden tunnetta alueen asukkaille.</p><p>Huolestuttavaa äärivasemmiston toiminnassa on hankkiutuminen tarkoituksella tilanteisiin, jossa se niin sanotusti pääsee käyttämään väkivaltaa. Yhtenä esimerkkinä on juuri poliisin tai muun järjestyksenvalvonnan vastustaminen sekä poliittiseen vastapuoleen kohdistuvat vastamielenosoitukset. Internetin keskustelukanavien välityksellä äärivasemmistolla on tapana yllyttää väkivaltaan ja kerätä ihmisiä vastamielenosoituksiin, joihin usein varustaudutaan &rdquo;kättä pidemmällä&rdquo;. Vuoden 2011 aikana äärivasemmiston radikalisoituminen Suomessa oli selvästi nähtävissä useina tuhopolttoina ja vahingontekoja.</p><p>Muualla Euroopassa arkipäivää ovat äärivasemmiston erityisesti kansallismielisiin poliitikkoihin kohdistama väkivalta. Esimerkkinä raportissa nostetaan esille niin sanotut antifasistit, joiden todetaan olevan sekä Ruotsissa että Suomessa osin samoja toimijoita kuin äärivasemmistolaisten anarkistien ja radikaalien vaihtoehtoliikkeiden piirissä olevat. Ruotsissa antifasistien väkivalta on kohdistunut uusnatsien ja skinheadien lisäksi myös äärivasemmistolaisen maailmankatsomuksen muiksi &quot;vihollisiksi&quot; katsomiin henkilöihin, kuten esimerkiksi oikeistolaisiin ja kansallismielisiin poliitikoihin. Esimerkkinä voidaan mainita myös Saksa, jossa äärivasemmisto hyökkäsi elokuussa 2013 Vaihtoehto Saksalle -puolueen vaalitapahtumaan, ja välikohtauksessa loukkaantui useita henkilöitä. Kansallismielisiin poliitikkoihin kohdistuva vaino on jäänyt Suomessa vielä toistaiseksi vasta uhkailun tasolle. Raportissa kuitenkin arvioidaan myös Suomesta löytyvän äärivasemmistolaisia aktivisteja, jotka ovat valmiita laittomaan toimintaan &rdquo;äärikansallismielisiksi&rdquo; ja &rdquo;vahvasti maahanmuuttovastaisiksi&rdquo; profiloituneita henkilöitä vastaan.</p><p>Vuonna 2013 Berliinissä äärivasemmisto mellakoi vastustaakseen Euroopan poliisikongressia kivittämällä poliiseja, rikkomalla autojen ikkunoita sekä hajottamalla myös muuta omaisuutta. Vastaavanlaisia esimerkkejä äärivasemmiston toiminnasta löytyy Euroopasta paljon. Koska myös Suomen äärivasemmisto on radikalisoitunut 2000-luvulla, onkin vain ajan kysymys, milloin mellakointi ja muut kyseisen tahon harjoittamat väkivaltaisuudet leimahtavat Ruotsin, Saksan ja lukuisten muiden Euroopan maiden tavoin myös Suomessa.</p><p>Äärivasemmiston toimintaa tulee tarkkailla, ja sen laittomuudet ja väkivallanteot on tuomittava samalla tavoin kuin muidenkin ryhmien. Kuitenkin julkisuudessa esimerkiksi&nbsp;jotkut vasemmistopoliitikot ovat jopa antaneet ymmärrystä mellakoinnille ja todenneet hyväksyvänsä yhteiskunnan omaisuuden tuhoamisen. Tällainen väkivallan tai vahingontekojen hyväksyminen päättäjiltä on vastuutonta, ja se voi pahimmassa tapauksessa radikalisoida äärivasemmiston toimintaa Suomessa entisestään. Lukuiset esimerkit muualta Euroopasta osoittavat, mihin äärivasemmiston radikalisoituminen voi pahimmillaan johtaa.</p><p>Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 &sect;:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:</p><p><em>Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä, jotta äärivasemmiston aiheuttamaa väkivallan uhkaa saadaan ennaltaehkäistyä, eikä toiminta pääse radikalisoitumaan samalla tavoin kuin muualla Euroopassa?</em></p><p>&nbsp;</p><p>Helsingissä 13 päivänä marraskuuta 2014<br />Olli Immonen /ps</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Jätin tänään (13.11.2014) eduskunnassa hallituksen vastattavaksi seuraavan kirjallisen kysymyksen koskien äärivasemmiston aiheuttamaa väkivallan uhkaa Suomessa:


Äärivasemmiston aiheuttama väkivalta ja sen uhka Suomessa

Sisäasiainministeriö julkaisee puolivuosittain tilannekatsauksen niin sanotun väkivaltaisen ekstremismin ilmenemisestä Suomessa, mikä liittyy ministeriön tavoitteeseen ennaltaehkäistä ääriajattelun aiheuttamaa väkivallan uhkaa maassamme. Tilannekatsauksen tarkoituksena on lisätä väkivaltaisen ekstremismin tunnistamista, ja sen lähteenä toimivat Suojelupoliisin tilannekuva, kansallisen yhteistyöverkoston jäsenten havainnot, julkiset lähteet sekä kansainväliset kokemukset. Viimeisin tilannekatsaus julkaistiin viime syyskuussa, joskaan muutoksia tammikuun tilannekatsaukseen nähden ei ollut juurikaan tapahtunut.

Väkivaltaisella ekstremismillä tarkoitetaan aatemaailmalla perustellen tapahtuvaa väkivallan käyttöä tai sillä uhkaamista. Raportin mukaan ekstremististä väkivaltaa tai sen uhkaa aiheuttavat Suomessa seuraavat kolme tahoa: äärioikeisto, -vasemmisto ja -islam. Tilannekatsauksessa arvioidaan, ettei terrorismin uhka tällä hetkellä ole Suomessa kovin suuri, mutta mahdollinen. Suojelupoliisin tietojen mukaan esimerkiksi Syyriaan on lähtenyt uskonsotiin jopa kokonaisia perheitä Suomesta. Palatessaan Suomeen he voivat aiheuttaa väkivallan uhkaa myös täällä. Äärioikeiston raportti jakaa puolestaan kolmeen osaan: uuteen äärioikeistoon, joka irtisanoutuu rasistisesta maailmankatsomuksesta, Suomen Vastarintaliikkeeseen sekä paikallisiin skinhead-ryhmittymiin. Äärioikeiston, pääasiassa skinheadien, aiheuttamissa väkivallanteoissa yleensä rikoksen motiivi ei kuitenkaan ole rasistinen ja asianomistajana on kantaväestöön kuuluva henkilö. Rikosten taustalla ei raportin mukaan näytä olevan laajempaa suunnitelmallisuutta, vaan kyse on tilannesidonnaisista, spontaaneista teoista. Tällaiset pahoinpitelyt nähdään raportissa tyypillisinä skinhead-kulttuuriin liittyviä rikoksia. Ekstremismiin liittyviksi rikoksiksi näytetäänkin laskettavan äärioikeiston kohdalla lähinnä rikokset, jotka eivät yhtä selvästi kuin äärivasemmiston kohdalla, liity itse ideologiaan vaan esimerkiksi henkilöiden päihteiden väärinkäytön aiheuttamiin pahoinpitelyihin.

Ekstremistisiä rikoksia on tapahtunut sisäasiainministeriön katselmuksen mukaan viimeisen puolen vuoden aikana muutamia kymmeniä. Näistä kymmenkunta on äärivasemmiston tekemiä rikoksia. Katsauksessa todetaan, että Suomen äärivasemmisto on radikalisoitunut 2000-luvulla. Esimerkkinä äärivasemmiston väkivallasta voidaan mainita viime itsenäisyyspäivänä Tampereella järjestetty mellakka, jossa kohdistettiin väkivaltaa erityisesti poliisiin, poliisiratsuihin sekä omaisuuteen. Vaikka raportin mukaan laajamittainen ja pitkäkestoinen mellakointi on Suomessa vielä toistaiseksi epätodennäköistä, antoi sekä viime itsenäisyyspäivän että vapun mellakat vahvaa viestiä siitä, että mielenilmausten muuttuminen entistä rajummiksi on jo tätä päivää. Mellakoinnin ohella anarkistien toimintaan kuuluu isona osana myös laittomat kadun- ja talonvaltaukset, jotka luovat turvattomuuden tunnetta alueen asukkaille.

Huolestuttavaa äärivasemmiston toiminnassa on hankkiutuminen tarkoituksella tilanteisiin, jossa se niin sanotusti pääsee käyttämään väkivaltaa. Yhtenä esimerkkinä on juuri poliisin tai muun järjestyksenvalvonnan vastustaminen sekä poliittiseen vastapuoleen kohdistuvat vastamielenosoitukset. Internetin keskustelukanavien välityksellä äärivasemmistolla on tapana yllyttää väkivaltaan ja kerätä ihmisiä vastamielenosoituksiin, joihin usein varustaudutaan ”kättä pidemmällä”. Vuoden 2011 aikana äärivasemmiston radikalisoituminen Suomessa oli selvästi nähtävissä useina tuhopolttoina ja vahingontekoja.

Muualla Euroopassa arkipäivää ovat äärivasemmiston erityisesti kansallismielisiin poliitikkoihin kohdistama väkivalta. Esimerkkinä raportissa nostetaan esille niin sanotut antifasistit, joiden todetaan olevan sekä Ruotsissa että Suomessa osin samoja toimijoita kuin äärivasemmistolaisten anarkistien ja radikaalien vaihtoehtoliikkeiden piirissä olevat. Ruotsissa antifasistien väkivalta on kohdistunut uusnatsien ja skinheadien lisäksi myös äärivasemmistolaisen maailmankatsomuksen muiksi "vihollisiksi" katsomiin henkilöihin, kuten esimerkiksi oikeistolaisiin ja kansallismielisiin poliitikoihin. Esimerkkinä voidaan mainita myös Saksa, jossa äärivasemmisto hyökkäsi elokuussa 2013 Vaihtoehto Saksalle -puolueen vaalitapahtumaan, ja välikohtauksessa loukkaantui useita henkilöitä. Kansallismielisiin poliitikkoihin kohdistuva vaino on jäänyt Suomessa vielä toistaiseksi vasta uhkailun tasolle. Raportissa kuitenkin arvioidaan myös Suomesta löytyvän äärivasemmistolaisia aktivisteja, jotka ovat valmiita laittomaan toimintaan ”äärikansallismielisiksi” ja ”vahvasti maahanmuuttovastaisiksi” profiloituneita henkilöitä vastaan.

Vuonna 2013 Berliinissä äärivasemmisto mellakoi vastustaakseen Euroopan poliisikongressia kivittämällä poliiseja, rikkomalla autojen ikkunoita sekä hajottamalla myös muuta omaisuutta. Vastaavanlaisia esimerkkejä äärivasemmiston toiminnasta löytyy Euroopasta paljon. Koska myös Suomen äärivasemmisto on radikalisoitunut 2000-luvulla, onkin vain ajan kysymys, milloin mellakointi ja muut kyseisen tahon harjoittamat väkivaltaisuudet leimahtavat Ruotsin, Saksan ja lukuisten muiden Euroopan maiden tavoin myös Suomessa.

Äärivasemmiston toimintaa tulee tarkkailla, ja sen laittomuudet ja väkivallanteot on tuomittava samalla tavoin kuin muidenkin ryhmien. Kuitenkin julkisuudessa esimerkiksi jotkut vasemmistopoliitikot ovat jopa antaneet ymmärrystä mellakoinnille ja todenneet hyväksyvänsä yhteiskunnan omaisuuden tuhoamisen. Tällainen väkivallan tai vahingontekojen hyväksyminen päättäjiltä on vastuutonta, ja se voi pahimmassa tapauksessa radikalisoida äärivasemmiston toimintaa Suomessa entisestään. Lukuiset esimerkit muualta Euroopasta osoittavat, mihin äärivasemmiston radikalisoituminen voi pahimmillaan johtaa.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä, jotta äärivasemmiston aiheuttamaa väkivallan uhkaa saadaan ennaltaehkäistyä, eikä toiminta pääse radikalisoitumaan samalla tavoin kuin muualla Euroopassa?

 

Helsingissä 13 päivänä marraskuuta 2014
Olli Immonen /ps

]]>
96 http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/179928-aarivasemmiston-vakivallan-uhkaan-puututtava#comments Thu, 13 Nov 2014 13:19:18 +0000 Olli Immonen http://immonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/179928-aarivasemmiston-vakivallan-uhkaan-puututtava